pieniä ajatuksia

Omasta logiikasta

2010-04-22T10:00:00.003+03:00

Minulta ei katoa tavaroita. Joku hanska tai lapanen on joskus saattanut hylätä minut, mutta tärkeät tai muutoin merkitykselliset tavarat ja paperit pysyvät tallessa.

Tänä vuonna olen häkeltynyt tähän asiaan liittyen kahdesti. Palasin kuntosalilla kävijäksi noin 15 vuoden tauon jälkeen. Minulla oli jäsenkortti sinne, missä aioin alkaa käydä. Olin sen neljä vuotta sitten hankkinut, kun en vielä ollut oppinut itsestäni sitä, että vihaan jumppia, siis niitä, joissa liian täysi huoneellinen naisia tekee teennäisiä askelkuvioita, ja yli-innokas tyttö kiljuu kryptisiä ohjeita madonnamikkiin. Etsin ja metsästin kaikki paikat, jonne sen olisin voinut säilöä, vaan ei löytynyt, ei. Löytyi kaikkien entisten ammattiliittojeni jäsenkortit, maisterilta tarpeettomaksi jäänyt opiskelijakortti, vanhoja käyntikortteja (niin omia kuin muidenkin), kavereiden lukioaikaisia tarrakuvia, kopiokortteja eri yliopistojen kirjastoihin ja kortteja kyseisiin sekä muihin kirjastoihin ympäri maan. Luovutin ja pyysin salilta uuden kortin, mutta tapaus aiheutti pienimuotoisen identiteettikriisin: onko minusta tulossa se, joka hävittää tavaroita? Elinakin, jonka kanssa salilla käyn, ihmetteli, että eihän minulta ikinä häviä mikään.

Viime lauantaina meillä oli mitä mainioimmassa seurassa vapaauintiharjoitukset (kiitos vielä kerran, Maija!) sekä illanistujaiset, joissa suunnittelimme tulevaa minitriathloniamme. Illan keskustelut kuljeksivat siis pitkälti liikunnan ympärillä ja itse kunkin edellisissä, nykyisissä ja tulevissa harrastuksissa. Anu mainitsi pitävänsä juoksupäiväkirjaa. Olin vallan unohtanut, että niin tein minäkin ennen. Siitä tietenkin aiheutui valtava pohdinta ja pähkäily päässäni siitä, missä nuo vanhat juoksupäiväkirjani sijaitsevat nyt. Niitähän pitäisi tutkia, kun aloittelee harrastusta uudelleen. Reilun neljän vuoden takaisessa muutossani en muistanut niihin törmänneeni enkä sen jälkeenkään. Mieleeni hiipi jälleen epäilys, että olenko alkanut hävittää tai heittää pois aivan säästämiskelpoista tavaraa.

Eilen mylläsin toimistoni järjestyksen uuteen uskoon (hyvä tuli!). Siinä yhteydessä käteeni sattui pieni kirjeteline, ja sillä sekunnilla muistin, että tännehän minä niitä tärkeitä kortteja olen myös laittanut talteen, etteivät häviäisi. Ja kas, siellähän se kuntosalikortti oli. Äsken pengoin kaappia aivan muista syistä ja muistin muistuttaa itseäni, että otan illalla salille mukaan vanha sykemittarini, jotta saan siihen uudet patterit. Avasin mittarin säilytyskotelon, ja kas, siellähän ne juoksupäiväkirjat olivat. Tietenkin olivat, en kai minä niitä nyt poiskaan ole heittänyt, ja mikäs sen loogisempi säilytyspaikka.

Minäkuvani ja itsetuntemukseni ovat jälleen oikeilla raiteillaan. Hetkellisesti vain olin kadottanut oman logiikkani.

Sumussa

2010-01-11T14:54:00.005+02:00

Toisinaan tuntuu, että olisin elänyt koko aikuisikäni jonkinlaisessa sumussa.

Viime kesänä havahduin hetkittäin kesään. Kun aurinko porotti päätä niin kovasti, että oli pakko laittaa huivi, jottei pää paistuisi. Kun sade hakkasi mökin kattoa, ja mielen täytti ilo siitä yksinkertaisesta seikasta, että on katto pään päällä. Miten kaunis on järvi sateella. Miten kaunis on järvi auringonpaisteella. Se ilo, kun astuu kumisaappaalla lätäkköön, jonka vesi yltää nilkkaan saakka.

En muista, koska puut olisivat viimeksi olleet yhtä kauniita kuin nyt, kun ne ovat lumesta valkoisenaan. En muista, koska viimeksi olisin nähnyt kaikenlaisia erilaisia lumia. Esimerkiksi niitä kovia ja litteitä kimpaleita, joita teiden varsille kertyy, kun lumi höylätään ajoradalta pois. Joitain viikkoja sitten pyydystin lumihiutaleen suuhuni. En muista, milloin olisin edellisen kerran niin tehnyt. Millaista on kävellä, kun pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Millaista on ajaa autolla valkeaa tietä. Miltä tuntuu, kun reidet kylmävät pakkasesta.

Pari vuotta sitten muistan yhden hetken lumesta. Isolla parkkipaikalla pehmeän lumen päällä oli ohut kova kuori. Sellainen, josta tekisi mieli yrittää nostaa mahdollisimman suuri levy, joka kuitenkin särkyisi. Ehkä neljä vuotta sitten oli talvella kerran paljon pakkasta, mutta kävelin silti töistä kotiin. Pakkasessa oli mukava kävellä. Muuta en talvista muista. Kesistä en muista sitäkään.

Odotettu flunssa

2010-01-02T14:15:00.002+02:00

Tulihan se flunssa. Kuumetta, nuhaa ja kurkkukipua, koko setti.

Yrittäjä saa toki sairastaa, mutta ensimmäisen flunssan vääjäämättömän tulon ajankohta oli jännittänyt minua. Ilmaantuuko se pahimman kiireen ja deadlinehässäkän keskelle? Vai voisiko se mitenkään osua johonkin vähemmän kiireiseen ajankohtaan tai peräti viikonlopulle? No viimeistään nyt joululomalla - edellisestä taudista kun oli jo reilusti yli vuosi, onhan sen joskus tultava. Viikonloppuja tuli ja meni, joululomakin alkoi, mutta tautia ei näkynyt eikä kuulunut. Kunnes eilen kuume nousi ja nenä tukkeutui.

Lomaa oli pidetty ja joulusta suoriuduttu kunnialla, uusi vuosi oli vastaanotettu, mutta töiden alkuun vielä kolme päivää aikaa - tämä lienee parhaiten ajoitettu ja ilmaantumisajankohdaltaan huomaavaisin flunssa, jonka koskaan olen saanut. Nyt saan huoletonna maata sohvalla teeämpärin kanssa ja lepäillä vailla huolen häivää. Parasta!

Vuonna 2009 en ollut kertaakaan kipeä. Se kertonee elämäni laadusta ja stressitason muutoksesta jotain.

Yrittäjyydestä

2009-12-01T21:09:00.004+02:00

Yrittäjän elämä on erilaista kuin keskimääräisen kuukausipalkkalaisen. Tämän tietävät kaikki. Eräät tahot koettavat väittää, että keskeisin ero on siinä, että yrittäjä on aina töissä ja jatkuvasti on hirmu kamalaa ja raskasta. Yrityksiä on toki erilaisia, mutta aina voi vaihtaa takaisin kuukausipalkalle, jos on niin kerrassaan hirvittävää.

Minun yrityksessäni ei ole kurjaa. Töitä on riittävästi, mutta ei liikaa. Jos työnteko ei juuri jonain hetkenä huvita, niin yleensä ei ole pakko. Tänään ei hetkellisesti huvittanut. Tai olisi voinut huvittaakin, mutta koska aikataulu sen salli, päätin käyttää yrittäjän kallisarvoista aikaa tuntikaupalla ruoanlaittoon. Kuukausipalkkaa maksavat esimiehet eivät yleisesti ymmärtääkseni tällaista touhua arvosta. Ja sitäpaitsi aamulla nukuin pitkään ja sitten imuroin, jonka vuoksi "myöhästyin" töistä neljä tuntia. Siitäkään eivät useimmat pomot tykkää.

Perustin yrityksen ja tulin samalla downshiftanneeksi, kuten nykyään niin muodikasta on.

Uimahalleista ja mummoista

2009-11-21T12:08:00.003+02:00

Muistan koulun liikuntatunneilta elävästi joitain asioita. Rytmikäs "Voimistelukäyntiä, päkiä edellä!" rummun tahtiin komennettuna on niistä asioista yksi. Kerran sain haukut, kun mokasin lentopallossa, koska opettaja oli selittänyt säännöt väärin. Ja sitten olivat ne mummot uimahallissa.

Uiminen oli minulle nihin aikoihin muutenkin kovin haasteellista. Olin meinannut hukkua uimakoulussa (siinä sellainen saavutus, johon ei moni pysty) ja opin uimaan vasta toisella luokalla, enkä sittenkään ollut erityisen sinut veden nenään menemisen kanssa. Kylmäkin uimahallissa oli, ja saunassa taas liian kuuma. Mutta hämmentävintä uintitunneissa olivat uimahallin vakiomummot, jotka heittivät liikaa löylyä ja kyttäsivät, että kaikki ottavat uikkarin pois suihkussa. Ja auta armias sitä 80-vuotiaan (saattoivat toki olla 60, mutta tuntuivat lapsesta kovin vanhoilta) kaikkitietävän tuntemattoman suusta tulevan komennuksen pistävää äänensävyä: "Mitenkäs te tytöt uimapuku päällä suihkussa olette?" Pelonsekaisia tuntemuksia aiheuttivat ne mummot, eikä auttanut selittää, että oli ensin käynyt suihkussa ilman ja sitten vasta pukenut.

Uimatraumat ovat poissa, nykyään polskin mieluusti. Käyn uimassa aamulla, siis juuri siihen aikaan, kun paikalla on vain vakiomummoja ja uimahalli menee kiinni koululaisten uimatunteja varten. Maailma ei ole muuttunut miksikään. Yksi Hesarin vakiomummoista, Enni 84 v., on paikalla lähes joka kerta ja hän on ikänsä suomalla arvovallalla ottanut itselleen tehtävän valvoa lasten uimapukukäytäntöjä. Joka kerta huomautettavaa löytyy. Kunniansa kuulee joka kerta myös opettaja. "Mitenkäs te tytöt uimapuku päällä suihkussa olette?" aiheuttaa edelleen pieniä puistatuksia, mutta nyt ahdistun myös opettajan puolesta. Olivatko opettajat ennenkin muka minun ikäisiäni? Ja etten vain olisi niiden koululaisten silmissä sitten "yksi niistä ihme mummoista, joita siellä aina on, vaikka meidän vuoromme on jo alkanut".

Olen valinnut linjakseni, etten puutu keskusteluun suuntaan enkä toiseen. Täysin samaa mieltä olen Ennin kanssa siitä, että samat suihkusäännöt koskevat lapsia siinä missä vakiokävijöitäkin, mutten toisaalta halua lisätä pikkuhenkilöiden ahdistustakaan. Eikö sitä asiaa muka voi koulussa selittää ja perustella niin, että kaikki uskoisivat?

Lentopalloa en pelaa edelleenkään.

Kielikiukuttelua

2009-04-22T16:58:00.003+03:00

Kaikki eivät puhu englantia. Kaikki, jotka puhuvat englantia, eivät lausu sitä natiivin lailla. Jotkut niistä, joilla vaikka puhuisivatkin englantia ei-natiivilla aksentilla, osaavat kuitenkin pääpiirteittäin puhua. Ja sitten on niitä toisia.

Ei siinä mitään. Ei kaikkien tarvitsekaan osata. Mutta voitaisiinko sopia, että ne, joille joidenkin kirjainten lausuminen on kertakaikkisen mahdotonta tai joiden mielestä ei edes tarvitse yrittää, eivät olisi tv:ssä lausumassa asioita niin, että kielitieteilijää vituttaa joka mainoskatkolla.

Subilla näytettävän seikkailumatkailusarjan nimi on MadVentures, ei MadWentures. Listeriabakteerin melkein nimikaima-suuveden merkki on Listerine AdVanced, ei AdWanced. Teinit voivat estää finnejään Clearasil Spot Blocker Pen -kynällä. En edes osaa kuvitella, mitä mainoksessa mainittava Spot "bloker" Pen (Tarkkaavaiset kuulijat huomaavat tämän kyllä. Setä sanoo selvästi "blouker") sitten tekee. Muuttaa finnit jätkiksi? Sellaisen haluankin oitis.

En minäkään käännä saksaa, kun en osaa.

Onni.

2009-04-17T13:48:00.004+03:00

Ihmisestä tulee perin pohjin onnellinen, kun löytää paikkansa maailmassa.

Että tietää, kuka on.

Että tietää, miksi on.

Että pitää siitä, kuka on.

Että pitää siitä, miksi on.

Että tekee sellaista, josta tykkää.

Että tekee sellaista, jossa on hyvä.

Tästä aiheutuu onnen tunnetta, jota ei horjuta hetkelliset huolet.

Ehkä sitä ei voi saavuttaa, ellei ole ensin kokenut kaikkea päinvastaista.

Että ei ole oma itsensä.

Että ei näe tulevaisuuteen.

Että kritiikki syö sielun.

Että ei hahmota missään mitään järkeä.

Että tekee sellaista, jossa on jatkuvasti epävarma.

Että tekee sellaista, joka ei koskaan etene, vaikka tekisi kaikkensa.

Siksi pitää uskaltaa hypätä pää edellä jyrkänteeltä.

Pakkomatkustamisesta

2009-02-26T10:08:00.004+02:00

Edellinen työni vaati paljon matkustamista. Sitä jaksaa aikansa ja sitten ei enää jaksa, mutta ei sitä välttämättä huomaa. Eilen matkustin junalla vapaaehtoisesti, ihan siksi, että itse olin päättänyt matkustaa juuri siinä junassa ja juuri Joensuuhun. Maisemat näyttivät jotenkin erilaisilta. Ärsyttävät kanssamatkustajat ärsyttivät edelleen, mutta eri tavalla. Koko juna tuntui jotenkin erilaiselta. Saatan matkustaa toistekin.

Amadeus

2009-02-12T22:50:00.006+02:00

Ruotsinkielisessä teatterissa ei ennen esitystä kuuluteta, että sulkekaa nyt saatana ne puhelimet, kun jollain se kuitenkin soi kesken kaiken. Suomenruotsalaiset tietävät sen ilmankin.

Kyseessä oli Lilla Teaternin Amadeus. Rakastan Mozartia (siis olen rakastanut jo pidemmän aikaa, pidän pikkutarkoista koukeroista). Salieri oli hurmaava. Perverssi ilottelu sopi suomenruotsalaiseen suuhun niin mainiosti, että kenties meni paikoin jopa hieman överiksi. Musiikin nivominen esityksen osaksi oli toteutettu huikean hienosti - pianisti oli upea ja itse Mozartin ilmapianistin lahjat kerrassaan mainiot. Joko mainitsin, että Salieri oli loistava! Nauratti, kosketti, itketti, suututti.

Suomalainen kanssakatsoja vaan ei tiennyt, että kohtauksessa, jossa Mozartin ruumis dumpataan joukkohautaan pää edellä, ei ole mitään nauruntyrskähdyksen aihetta.

Menkää hyvät ihmiset katsomaan tämä!

Elämä

2009-02-04T13:40:00.004+02:00

Se on sitten kummallinen asia. Elämä siis. Ihmisiä syntyy ja kuolee ja siinä välissä puuhataan jotain. Jotkut puuhaavat kauemmin kuin toiset. Joidenkin kuolema viiltää syvemmältä kuin toisten, mutta puolituttujenkin kuolema kuitenkin hetkeksi hätkäyttää.

Ilmeisesti ihminen on silloin rauhassa itsensä kanssa, kun näkee elämän juurikin noin, syntymän ja kuoleman välisenä puuhasteluna. Voihan sitä kaiken maailman suurista asioista murehtia, mutta jos siitä aiheutuu se, ettei ole onnellinen, on mennyt metsään. Jos siis onnistuisi puuhailemaan sellaisia, että sekä itsellä että läheisillä olisi kivaa, niin voisi ajatella onnistuneensa elämässään.

Siihen pyrin.

Bestest job ever!

2009-01-28T22:34:00.002+02:00

Että saa kaiket päivät piehtaroida sanakirjojensa keskellä (nyt niitä on vieressä viisi, lisää täytyy saada, ostoslista kasvaa jatkuvasti, firman kortti vingahtaa kohta sievästi Akateemisen kassalla). Että voi fiilistellä tekstin syvintä merkitystä ja tietää voivansa luottaa in my special odd gut feeling about the slightest differences in the meaning of words, the tiniest differences that you almost can't even explain. Että löytää keinon ilmaista jotain miltei mahdotonta toisella kielellä niin tarkasti, että melkein halkeaa ylpeydestä. That you simply feel the text and when it's right and when it's not.

And I get to cook my own lunch! And they even pay me for this!

Resign, people, resign jos vituttaa! Lyökää lamaa ällikällä päähän - irtisanoutukaa potkujen sijasta. Hah. That'll teach him.

Kaikkivoipa

2009-01-19T13:11:00.005+02:00

Remontoin keittiön. Suunnitelma oli ollut olemassa jo kauan - keksin sen eräänä maaliskuisena päivänä viime keväänä korviketoimintana gradun kirjoittamisen sijaan. Siihen suunnitelmaan kuului mm. seinän hajoittamista. Seinän sijaan hajosin kuitenkin itse ja keittiön uudistaminen oli jotakuinkin viimeinen ajatus mielessäni.

Liimasin itseni hiljalleen kasaan ja keittiökuviot palasivat mieleeni. Mutta suunnitelmaa oli muutettava - en kestänyt ajatusta, ettenkö voisi itse tehdä koko remonttia, olla riippumaton kaikista muista. Seiniä en yksin uskalla hajottaa. Pöytälevyä en Bauhausista saa ilman autoilevan kaverin apua. Ne saivat siis jäädä. Keittiöstä tuli selviytymisen ja itsenäisyyden symboli.

Pesin, paklasin, teippasin, maalasin, vaihdoin vetimiä, liimasin, jynssäsin, siivosin, ompelin, porasin, naulasin ja järjestelin. Nyt se on valmis.

Keittiö ei ole sitäpaitsikaan ainoa asia, joka on valmis. Se oli kotini viimeinen epävalmis osa: koko koti on valmis. Paitsi joitain tauluja pitäisi kehystää. Mutta muuten.

Villiä meininkiä

2008-07-23T10:39:00.007+03:00

Tänä kesänä olen nähnyt maitovalaita ja kuunnellut suden ulvontaa. Maitovalasta varten täytyi mennä Vienanmerelle olemaan avomerellä hieman soutuvenettä isommassa purkissa. Susi kuului kesämökin vastarannalta. Lisäksi olen nähnyt kuolleen vaskitsan. Väittävät, ettei se ole käärme vaan lisko, mutta yhtä iljettävältä näytti kuin käärmeetkin. Mökillä normaalistikin mekastavien kuikkien lisäksi saunan seinällä roikkuvaan amppeliin oli pesiytynyt harmaasieppoperhe. Heitä ei ihmeemmin minun menemiseni ja tulemiseni häirinnyt. Hyvä niin. Lisäksi olen nähnyt paljon erilaisia heiniä ja muita pöheikköjä, joiden olemassaolosta olen ollut toisinaan huolissani. Lapsena peuhasin pitkin niittyjä kaikki kesät, mutta sittemmin olen nähnyt vähemmän villejä pusikkoja. Luonto on vielä olemassa. Se lohduttaa kaupungissa asuvaa.

Ylemmässä kuvassa Solovetskin luostari mereltä. Nevostoliitto oli paha paikka. Kuvan oikeassa laidassa purnukka, jolla seilasimme avomerellä. Maitovalaista en valitettavasti saanut kuvaa. Alemmassa kuvassa majapaikkamme Jyskyjärvellä. Niitylle ei saanut mennä kirmailemaan, koska käärmeitä on tänä vuonna tavallista enemmän.

Lajinsa viimeinen

2008-06-14T16:59:00.002+03:00

Ennen oli maisteri K. Julkunen. Hänestä tuli tohtori Julkunen. Oli myös maisteri M-L. Julkunen. Samoin kävi hänelle. Sitten tulivat maisterit A. ja S. Julkunen. He ovat nykyään maisteri A. Snellman ja maisteri S. Koikkalainen. Olen sukumme näillä näkymin viimeinen maisteri Julkunen.

Mutta hyvä niin. Eivätpä sekoita minua toisiin sukujuhlissa.

Kiitos vielä itse kullekin kannustuksesta! Nyt on todistus kädessä ja kävin Tampereella kukitettavana. Eiköhän tämän nyt jo voi uskoa todeksi.

Tunnustuksia ja yleistä pohdintaa elämän suurten kysymysten äärellä

2008-06-03T00:31:00.007+03:00

On tullu aika tunnustaa joitain asioita:

- En pidä alkupaloista. Alkupalat sisätävät keskimäärin aina jotain seuraavista: etikkaa, kalaa, raakaa kalaa, savunmakuista kalaa. Lisäksi alkupalat usein näyttävät lämpimältä ruoalta, mutta hämäyksen vuoksi ovatkin kylmiä (vrt. kermavaahto). Jotkut alkupalapöydät näyttävät niin paljon pääruokapöydiltä, että hädissään lastaa kaikenlaista pahaa lautaselleen ja sitten on ongelmissa, kun kaikki varsinainen (lue: syömäkelpoinen) on tarkoitus saada samalle lautaselle seuraavalla kierroksella. Alkukeitot ovat keskimäärin hyviä.

- En pidä kermavaahdosta. Kermavaahto näyttää sopivasti sulaneelta jäätelöltä, mutta onkin aivan liian lämmintä ja ällöttävää. Tähän liittynee jonkinlainen lapsuuden trauma, kun jäätelö ei ollutkaan jäätelöä. Kerma muissa olomuodoissaan on hyvää.

- Juon holtittomia määriä maitoa. Litra kerrallaan on ihan hyvä setti. Tästä syystä en yleensä juo maitoa, jos joku sitä sattuisi jossain kodin ulkopuolella (paitsi tietenkin kurssikeskuksissa) tarjoamaan. En pysty kontrolloimaan itseäni ja yhdestä lasillisesta tulee vain paha mieli.

- Pelkään lokkeja. Kun lokkiparvi kaartelee pään yläpuolella, kumarrun mieluusti hieman tai vaihdan paikkaa. Iljettäviä ovat, hyh. Ennen radikaalia puhdistusoperaatiota luulen, etten syö ainoatakaan jäätelöä tai mitään muutakaan Helsingin keskustan liepeillä. Jos kuulut niihin pölöihin, joiden mielestä lintuja pitää ruokkia, kun muuten parkaraukat kuolevat nälkään, niin kiva, kiitti, eri älykästä touhua. Pulut ovat vain ärsyttäviä, eivät yhtään pelottavia. Pahinta fobiaani en paljasta. Sen tietävät vain harvat ja valitut uskotut.

Lisäksi, koska olen tänään erityisen villillä tuulella ja haluan hieman rikkoa rajoja, haluaisin vielä esittää yhden tunnustuksenomaisen kysymyksen, johon en kenties koskaan saa vastausta:

- Ihmettelen usein närkästykseen asti, että mitä keskimääräiset naiset tekevät julkisissa vessoissa. Mikä siellä voi kestää niin kauan!? Ilmiö on niin yleinen, etteivät tilapäiset pätevät syyt selitä koko ongelmaa. Haluan painottaa, että tarkoituksella en esimerkiksi käytä ilmausta "kanssasisar". Tähän kupeksijajoukkoon en tahdo samastua. Vessapaperiorigamien taittelun voi hoitaa kotona.

Varvas, tikkejä, avautumista

2008-05-28T21:41:00.003+03:00

Joopa joo ja niinpä niin, tapasi joku viisas joskus todeta. Että jos joku ei vielä tiennyt, miksi täytyy aina kiivetä tikkaille, kun ottaa jotain jostain liian korkealta, tässä tulee vähintäänkin yksi hyvä syy:

Tarvitsin tänään hyytelösokeria. Se oli keittiön kaapin ylähyllyllä. Laiskotti, en jaksanut tikasta käydä viereisestä huoneesta. Kurkotin ja kurkotin kunnes sain otteen sokeripaketista. Huokasin helpotuksesta ja lakkasin seisomasta ukkovarpaan kärjellä (kuten täytyy tehdä, jos haluaa jotain ylähyllyltä ilman tikkaita). Jotain kilahti tiskipöydällä. Ehdin tajuta, että perkele, jotain tippuu. Ehdin pysäyttää osan tippuvista asioista, mutta osa jatkoi tippumistaan. Kuin hidastetussa elokuvassa näin, kuinka ehdin pysäyttää tavallisen ruokaveitsen, mutta se, joka jatkoi tippumistaan oli paras (lue: terävin ja painavin) keittiöveitseni. Hidastus jatkui ja edellä mainittu teräase liikkui kohti a) jalkaani tai b) lattiaa. Veitsi kolahti lattiaan ja luulin, ettei se osunutkaan, kunnes koko keittiön lattia jotakuinkin lainehtikin verta. Että osui sitten kuitenkin, kivakiva. Valtavia älynlahjoja ei tarvittu, että pystyi päättelemään jatkuvasta pyörtymistä vastaan taistelemisesta huolimatta, että tikkejä tarvitaan. Siitä, kuinka vaikeaa on pukeutua, kun varpaasta vuotaa tolkuttomasti verta, kerron joku toinen kerta.

Olen varsin kattavalla työterveyshuollolla siunattu. Täten olen onnistunut asumaan Helsingissä yli 2,5 vuotta ilman, että kertaakaan olisin joutunut/päässyt tutustumaan julkiseen terveydenhuoltoon. En edes tiennyt, missä oma terveysasemani sijaitsee. Ei tiennyt taksikuskikaan (vaan kertoili sen sijaan kertomuksia veistossa lapsena sattuneista vahingoista - ei erityisemmin helpottanut sen jatkuvan pyörtymisfiiliksen kanssa). Siitäkin huolimatta, että mieli teki kiljua suoraa huutoa, että vie nyt v*ttu minut ihan mihin tahansa jossa on neula ja lankaa, hillitsin itseni ja maksoin kiltisti kaikista ylimääräisistä kierroksista ympäri Alppilaa ja Kalliota.

Lopulta löytynyt hoitopaikka oli oikea lukuunottamatta sitä seikkaa, että olin tullut sisään ensimmäisestä kerroksesta kolmannen sijaan (ja tämä on tietenkin byrokratian kannalta suuri ongelma, siitä olen tietoinen). Hoitajan pitkällisen soittelun ("no mutta kai täällä joku lääkäri on vuorossa, ai monelta Leena tai Marja sitten tulevat töihin, tämä jalka on tikattava kuitenkin parin tunnin sisällä!") jälkeen ompelutaitoinen lääkäri löytyi eikä kukaan edes epäillyt perheväkivaltaa, vaikka jalkani ja käsivarteni ovat jotakuinkin riemunkirjavat mustelmista liittariroudaamisen jäljiltä. Ensimmäisen puudutuspiikin kohdalla rääkäisin sen verran ärhäkästi, että lääkäri nokkelana hoksasi, että vähemmällä pistelyllä päästään, jos ommellaan suoraan ilman puudutuspiikittelyä. No joo, ei voi tietää, mutta ei se erityisen miellyttävältä tuntunut. Olenpa yhtä kokemusta rikkaampi kuitenkin. Ja nyt tiedän, että hoitopaikkani on Kallion terveysasema.

Tikkaat ja pitkät ystävät ovat elämän pelastus. Lisää pitkiä ystäviä ja tikkaita, vähemmän tällaisia vahinkoja. Kiitos.

Ärsytyksiä

2008-05-21T23:38:00.003+03:00

Pieniä tai vähemmän pieniä asioita, jotka ovat tällä viikolla saaneet minut pillastumaan kerran jos toisenkin:

- Pyörätien yli kulkevalla suojatiellä valojen vaihtumista odottavat jalankulkijat (en pyöräile ja saatan joskus kävellä päin punaisiakin, mutta en sentään mene ajoradalle odottamaan valojen vaihtumista tai elämän päättymistä)

- Uima-altaassa rinnakkain kälkättävät ämmät (vesijuoksuvyön kanssa ollaan vesijuoksuradalla, ei uimareiden edessä. Ja kuulumiset vaihdetaan saunassa)

- Avaimet, jotka eivät avaa ovia (koska ihmisen ei ilmeisesti ole tarkoitus pystyä tekemään töitään pyytämättä vähän väliä joltakulta avaimia lainaksi)

- Viheltely (ei kaipaa selityksiä)

- Varattu printteri (jos yhdellä on kiire tulostaa kaksi paperia, onko toisen pakko tulostaa juuri samalla hetkellä 50 paksua kirjaa?)

- Finnairin tekstari-ilmoitus lennon myöhäisemmästä lähtöajasta (ihan niin kuin voisin tehdä jotain muuta, kun hyväksyä sen, että lento Tukholmaan lähtee klo 16.20 eikä klo 16.00. Ja tähän piti siis vastata tekstiviestitse)

- Viimeisen opintomerkinnän myöhästyminen minusta riippumattomista syistä (koettakaa nyt hoitaa se asia, tai en vastaa teoistani!)

Muutamia mainitakseni.

Ihmisiä, kadun miehiä ja muita hämmentäviä sattumuksia

2008-05-18T23:01:00.003+03:00

Olipa kerran viikonloppu:

Perjantai-iltana nuori mies rystyset verillä ratikkapysäkillä kehuskeli lyöneensä venäläistä työkaveriaan turpaan joka kerta, kun Venäjä teki maalin Suomea vastaan. "Kato ei mitään henkilökohtaista, sovittiin Diman kanssa sitten pelin jälkeen ja maanantaina mennään taas yhdessä töihin. V*ttu tarvii ryssän tänne tulla juhlimaan, se näytettiin niille jo 1939-45." Meidän koulun historian kirjoissa se meni jotenkin toisin. Ja en usko, että Diman näkemys turpaan ottamisen henkilökohtaisuudesta on yhteneväinen tämän 24-vuotiaan urhon käsityksen kanssa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi Venäjää jääkiekossa tässä mielessä. Ruotsi-pelithän niitä suuria kansallisen itsetunnon koetinkiviä ovat. Naiivi olen ilmiselvästi. En ollut ajatellut, että punakone on täynnä ryssiä. Mutta ehkä se johtuu siitä, että punakoneen vihaaminen sydämen pohjasta oli vielä joitain aikoja sitten poliittisesti vähintäänkin arveluttavaa.

Lauantaina kävin surkean pj-paneelin (jossa eräs kansalainen mm. herkistyi kyyneliin saakka siitä, että eläkeläiset ovat SDP:n puoluekokouksessa aliedustettuina) jälkeen Hakaniemen torilla ostamassa parsaa, yrttejä keittiöpuutarhaan ja kukkia parvekkeelle. Kannettavaa oli yli yhden hengen tarpeen ja muutenkin kiukutti, kun ihmiset olivat tiellä. Ja ratikka oli tietenkin täynnä ja ilmeeni taatusti sen mukainen, kun kiipesin kyytiin. Nuorehko nainen virkisti mieltäni ja palautti uskoni ihmiskuntaan tarjoutumalla vaihtamaan kanssani paikkaa, jotta pääsin kantamuksieni kanssa seinän viereen sen sijaan, että kaatuilisin pitkin ratikan lattiaa.

Sitten tulin valituksi Iloisten veronmaksajien puheenjohtajaksi. Jos kuulut niihin, joiden mielestä veroja kannattaa maksaa, koska rahoilleen saa myös vastinetta, käy oitis liittymässä jäseneksi nettisivuilla!

Sitten Suomi voitti pronssia jääkiekossa. Jännitti niin paljon, että olin pitkään hiljaa. Tätä arvosti Juhani, jonka kisakatsomossa ottelua seurasin. MM-kisat summa summarum: Selänne on liian vanha ja joutaa eläkkeelle, Sami Lepistö on aika söpö, Pihlström osaa luistella tosi kovaa ja sekä Suomella että Ruotsilla on Niklas Bäckström. Ja yllä olevaan viitaten Ruotsin voittaminen kuitenkin tuntuu aina yhtä hyvältä.

Sitten Helsingin Sanomat kertoivat, ettei Neuvostoliitto aio osallistua ollenkaan rypäleaseiden kieltoa koskeviin neuvotteluihin.

Parvekekasviprojekti jatkui vielä sunnuntaina ja olin taas raitiovaunussa valtaisien kantamusten kanssa (20 litraa multaa, suuri kukkalaatikko parvekkeelle ja iso saviruukku). Ja taas oli ratikka täynnä, mutta onnistuin sittenkin löytämään itselleni seinänvieruspaikan ja, myönnetään, blokkasin pääsyn yhdelle seinästä taittuvalle penkille. No sittenpä selkäni takaa kuuluu elämäänsä kyllästyneen eläkeläismiehen ääni: "onpa siinäkin sitten hyvä paikka tuollaiselle korille." Vastasin, että voin kyllä väistää, jos hän haluaa istumaan. "Mulla on kuule puujalka, lonkkavika ja selkä poikki kolmesta kohtaa, mutta menen vain pari pysäkin väliä, niin kyllä tämä seistenkin menee". Väistin, mutta penkki ei kelvannut. Piti vain päästä kertomaan sairaskertomus tarpeettoman ikävällä äänellä.

Loppusaldosta tämän viikonlopun osalta en ole aivan varma. Perimmäiset kysymykset ovat seuraavat: Miksi ihmiset ovat ikäviä toisilleen? Miksi täytyy lyödä kaveria tai omata tappovälineitä tahi muita pommeja? Miksi joudun kantamaan kaiken painavan aina yksin? Mikä on elämän tarkoitus?

Tilinpäätös

2008-05-11T10:55:00.010+03:00

Opiskelut on opiskeltu. Aurinko paistaa nykyään kirkkaammin ja vapaapäivät ovat aidosti vapaapäiviä. Palkinnoksi gradun valmistumisesta sain kanavapaketin. Sen lupasin itselleni jossain vaiheessa, kun kirjoittaminen ei vähempää olisi voinut kiinnostaa, vaan olisin halunnut katsoa BBC Foodia. Kesällä voin mennä mökille ilman sanakirjoja. Uusi MacBook pääsee kuitenkin mukaan - siihen en edes ole asentanut kyrilliikkaa. Vanha koneeni Armas siirtyy eläkkeelle.

Mitä sitten jäi käteen opiskelusta ja Tampereella asumisesta? Ihmiset pyytävät minua mieluusti matkaoppaaksi Venäjälle. Juurikaan sen enempää en tällä hetkellä haluakaan venäjän kanssa olla tekemisissä. Opiskelualan valinta kun oli väkinäinen jo alun perinkin ja valmistumisen viivästyminen erinäisistä syistä ei ainakaan parantanut minun ja venäjän kielen suhdetta. Itäsuomalaista leipää parempaa ei olekaan, mutta toisinaan, esimerkiksi eilen, ostan Leivon Arinarievän tai jonkin muun tamperelaisen herkun. Mustamakkaraa en kuitenkaan oppinut syömään. Ai niin, ja ylioppilaslakissani on erilainen kokardi kuin ihmisillä keskimäärin.

Coventryssa opiskelusta pidin, vaikkei paikka mikään paratiisi olekaan. Olut ainakin oli hyvää. Edelleen kaipaan Englantiin. Ehkä jonain päivänä menen taas. Ja ehkä joskus harrastuksen vuoksi vielä perehdyn lisää englannin fonetiikkaan. Se oli kaikkein parasta kaikessa. Foneettinen kirjoitus ja englannin eri aksenttejen foneettisten erojen pähkäily - nami! Fonetiikasta olisin voinut ehkä innostua jopa ammatillisessa mittakaavassa, ellei TASY olisi vienyt mukanaan.

Ennen luulin, että jos ylipäätään asun Suomessa, asun aina Tampereella. Poismuuttamisen tarve tuli yllättävän äkkiä - kuukaudessa alkusyksystä 2005 seinät kaatuivat päälle siinä määrin, että pois oli päästävä ja pian. Onnistuin onneksi olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ei sille seinien kaatumiselle mitään yksiselitteistä syytä ollut. Kai siinä oli kyse eteenpäin siirtymisestä. En tarkoita tätä loukkauksena Tamperetta tai tamperelaisia kohtaan, mutta enää en sinne muuta. Se aika oli ja meni.

Erilaisia ihmisiä on matkan varrella tullut vastaan, pysähtynyt ja jatkanut matkaa. Ystäviä on tullut enemmän kuin mennyt, vihamiehiä ei toivottavasti ole kovin montaa. Ihmisistä kai tässä kaikessa on kyse. Oloni on rauhallinen. Hyvä niin.

Höyhen

2008-04-27T22:43:00.003+03:00

Tänään kävin maailmanpyöräajelulla Lintsillä. Sen jälkeen nautin elämäni maukkaimman gin & tonicin Baarissa. Ajoittain hihkuin hieman. Sillä tavalla, miten ihminen nyt hihkuu, kun valtava taakka on nostettu harteilta ja olo on höyhenenkevyt.

En enää ole se ihminen, jolta puuttuu opinnoista puolikas gradu ja kolme esseetä. Täytyy opetella olemaan se ihminen, joka odottaa papereita. No, kai tällä opiskelumäärällä senkin vielä oppii.

Tuomioja.

2008-03-20T11:39:00.002+02:00

Me pystymme siihen!

Henkilökohtaisen elämän puolella samaa lausahdusta voisi käyttää graduuni liittyen. Se kun on vielä sopivasti tieteellisen venäjän vaatimassa me-muodossa.

Ne itäblokkilaiset lastenohjelmaremontoijat

2008-02-24T16:11:00.007+02:00

Kaikkien lapsuuden lastenohjelmien joukosta yksi klassikoista on hulvaton tshekki-legenda, jossa kaksi isonenäistä miestä Pat ja Mat (kiitos jälleen googlelle - ohjelman nimi löytyi hakusanoilla "rakentaja lastenohjelma"), remontoivat milloin mitäkin ja aina meni pieleen: tapetti rullautui seinältä miehen päälle, aina joku kääntyi kantaessaan lautoja olalla ja löi toista päähän, vasara osui aina sormeen tai vähintäänkin varpaaseen. No, joka tapauksessa, nyt tiedän, miltä niistä remonttimiehistä tuntuu. On päiviä, jolloin sattuu erinäisiä seikkoja - eilinen oli sellainen päivä.

Aamulla meni hetki jos toinenkin silmälaseja etsiessä. Olin sijoittanut ne viininpunaiselle pöytäliinalle. Tiedoksenne: pinkit lasit eivät näy punaiselta liinalta kovin hyvin, jos ei ole lasit päässä (!). Menimme Juhanin kanssa huonekalu- ym. ostoksille Espooseen. Hyvin aikaisessa vaiheessa retkeä kävi ilmeiseksi, että sukkahousuillani oli eri käsitys siitä, mitä tarkoittaa "pysyä päällä". Erään espoolaisen ostoskompleksin pihalla olin nousemassa autosta ulos ja puhuin puhelimessa samalla. Valtaisa tuulenpuuska tarttui auton oveen ja paiskasi sen naapuriautoa päin. Onnekseni ovi osui juurikin ja vain ja ainoastaan viereisen auton oven muoviseen kahvaan, johon jäi ihan vain minimaalisen pieni jälki. Tässä vaiheessa myös jalkani oli jo sitä mieltä, että riittää. Valtaisa särky teki kävelemisestä erityisen ikävää.

Shoppailun jälkeen täytyy syödä. Ruokapaikaksi valikoitui Bullman, jonka lihapulla-annos oli valtaisa ja makoisa. Paljon en ollut ehtinyt syödä, kun lautaselleni lensi kaksi mustaa hanskaa. Hämmennyin, mutta päättelin nopsaan, että lienevät naapuripöydästä lähtemässä olevan naisen. Onni oli tosin tässäkin mukana ja hanskat jäivät puolen sentin päähän perunamuusista ja kastikkeesta.

Ruokakaupan kassalla täti sanoi "10,60€ kiitos". Ojensin kortit ja vilkaisin kassan näyttöä, jossa luki 14,31€. Arvelin että jaa, aina ostokset maksavat 15 euroa, vaikkei ostaisi mitään ja lieneekö dementia vai mikä kassatädin vaivana, kun vääriä hintoja kertoo. Ongelma oli (tietenkin!) siinä, että nokkela kassavimpain oli onnistunut nappaamaan perässäni tulevan tädin jäätelöpaketin hinnan minun laskuun, koska täti oli yli-innokas ja otti seuraava asiakas -palikan ennen aikojaan pois ostostensa edestä. En tiennyt, että näin voi käydä. Nyt tiedän.

Aamupäivällä hankittuja huonekaluja kasatessa onnistuin kaatamaan h*lvetin painavan pahvilaatikon yhden sormeni päälle. Tästäkin huolimatta uskaltauduin pitämään nauloja paikallaan Juhanin naulatessa kaapin takalevyä kiinni. Kerran osui sormeen, ja sekin vain hieman. Sitten menin kotiin ja makasin sohvalla, ettei mitään muuta enää tapahtuisi.

Kellon ollessa jo monta ja kun olin jo kahdesti nukahtanut sohvalle ajattelin, että otanpa vielä hieman maitoa. Virhe, virhe, virhe. Maitopurkki (avattu, mutta vähän juotu 1,5 litran purkki, luonnollisesti) lipsahti kädestäni, maito lensi kaaressa purkista ulos osuen mm. seuraaviin esineisiin: hesari, sohvapöytä, suklaalevy, kannettava tietokone, paimentolaismatto. Mutta tässäkin oli ihmeellinen onni mukana. Tietokoneen kansi oli kiinni, maito ei osunut kännykkään eikä hesarin vieressä lattialla olleisiin metsäveropapereihin. Ja suurin osa maidosta jopa pysyi purkin sisäpuolella.

Sitten otin lihasrelaksantin ja menin nukkumaan, jotten yön aikana teloisi itseäni tahi omaisuuttani enempää.

*****************
Patin ja Matin seikkailuja näkymä löytyy youtubesta yllin kyllin, mikäli et asu niin lähellä minua, että ehtisit seurailla minun toilailujani riittävissä määrin.

Stressi ja 5.34

2008-02-22T16:28:00.004+02:00

Mikä siinä on, että aamuisin viime aikoina klo 5.34 on ollut ehdoton hittiaika herätä (jonain aamuna on tosin venähtänyt ja olenkin herännyt vasta 5.36). Sillä, mihin aikaan menen nukkumaan, ei ole tämän kanssa mitään tekemistä. Puoliltaöin, kymmeneltä tai johonkin aikaan siltä ja väliltä - aamulla en saa nukutuksi vaikka päälläni seisoisin. Tai sitä nyt en oikeasti ole kokeillut, kun en osaa, mutta silti.

Luulen, että tähän kaikkeen on syy ei Peggyssä, niin kuin Samuli Edelman aikoinaan väitti, vaan gradussa. Tai ei yksin gradussa, mutta gradussa ja suuressa Suomen-kiertueessani yhdessä. 30 päivän ajalle sattuu matkapäiviä jotakuinkin 13. Tästä johtuen kotini näyttää lähinnä siltä, että pommi olisi räjähtänyt. Avaamatonta postia ja purkamattomia matkalaukkuja kaikki nurkat täynnä.

Mutta se gradu: teoriaosuus valmistunee huomenna. Ja se on sitten samalla se yhtä kauan tekemättömänä roikkunut seminaarityö. Jee! Sitten analyysin kimppuun. Sen pitäisi kai olla hauskaa. Tahtoisin, että siihen vaiheeseen liittyisi myös yhtenäiset yöunet ainakin kahtena yönä viikossa. Muuta en toivo. En mitään muuta. Kiitos.

Jäsenäänestysadressi

2008-02-02T22:53:00.000+02:00

sijaitsee täällä - käy lisäämässä nimesi listaan. Miksi jäsenillä ei saisi olla sanottavaa SDP:n puheenjohtajan valintaan? Sitä en ymmärrä.

Puolikkaita kirjaimia

2008-01-08T23:29:00.000+02:00

Tipuin eilen kynnykseltä. Kyllä. Kynnykseltä. En tiennyt, että se on mahdollista. Mutta riittävä määrä kolmiolääkkeitä, niin sekin onnistuu.

Kynnykseltä putoamisen ohella olen muutenkin saavuttanut pohjan. Niskani on niin jumissa, että näköä haittaa. Kirjaimellisesti. Sunnuntaina kirjaa lukiessani hävisivät kirjaimista vasemmat alakulmat. Se oli hieman hämmentävää. Lääkäri (jonne menin tietenkin vasta seuraavana päivänä joistain kehoituksista huolimatta) oli maltillinen ja päätti, että kokeillaan ensin niskan fiksausta ennen kuin lähetetään todennäköisesti turhaan neurologien sörkittäväksi ja sittenpä sain ihan piikillä joitain aineita. En tullut kysyneeksi, että mitä lienivät, mutta letkeä ja vähemmän särkyinen olo niistä tuli. Ja sitten varmuuden välttämiseksi, kun ensin olin makaillut lääkäriasemalla fiilistelemässä, en saanut mennä minnekään yksin. Josta syystä vielä kertaalleen kiitos Janille, joka (ennen kuin itse itsensä teloi yhtä huonoon kuntoon) nouti minut lääkäristä toimistolle ja Juhanille, joka erityisen ystävällisesti pikavaroituksella majoitti minut sohvalleen. Tuli lapsuus mieleen, kun odotti toimettomana toimistolla, että seuraava hoitaja pääsisi töistä ja veisi kotiin.

Kaikella on hintansa. Niska suuttui lopullisesti ilmeisesti siitä, että ahkerana opiskelijana sain viime viikolla aikaiseksi erään jotakuinkin vuodesta -99 roikkuneen kirjallisuusesseen. Hyvä minä, huonompi niskalle. Mielestäni venyttelin tavallista enemmän lomalla, mutta ilmiselvästi en riittävästi. Aiheena esseessä oli neuvostoliittolainen teinirakkaus Vasili Aksjonovin teoksessa Matkalippu tähtiin - suositan herttaisella lämmöllä. En ole enää se ikuisuusopiskelija, jolta puuttuu puolikas gradu, yksi luentopäiväkirja ja kaksi kirjallisuusesseetä. Olen se, jolta puuttuu puolikas gradu, luentopäiväkirja ja yksi essee. Jee! Ja se kirja, josta hävisi palasia kirjaimista on esseetä varten sekin: Andrei Platonovin Tshevengur. Valmistuminen on kulman takana, tunnen sen luissani!

Jälkeenkin päin voinee vielä tehdä uuden vuoden lupauksia? Venyttelen säännöllisesti. Käyn hierojalla. Taukojumppaan töissä ja gradua kirjoittaessa säännöllisesti. Ja käyttäydyn muutoinkin vastuullisesti kroppani kanssa - tässä iässä ei ilmiselvästi ole enää varaa pelleillä.

Päätän tämän sekavuuden täältä tähän. Lääke painaa silmiä kiinni.

Melko reipasta

2007-12-16T16:41:00.000+02:00

Aikaisempaa track recordiani uhmaten uiminen on pysynyt vankasti harrastuksenani jo muutaman kuukauden. Aikaisemmat kokeilut milloin minkäkin lajin parissa ovat lopahtaneet yleensä ennemmin kuin myöhemmin, mutta uiminen on kestokivaa. Parasta on se, että uimassa voi käydä juuri sillloin, kun siltä tuntuu. Kaiken maailman lajien kokeilussa on ollut se hyvä puoli, että olen oppinut tuntemaan itseni liikkujana (no huhhuh! siinäpä lause, jota en koskaan olisi osannut ajatella kirjoittavani, naistenlehdet ovat aivopesseet minut!). Pääsääntöisesti en ole iltapäiväliikkuja enkä iltaliikkuja, vaan sopivin aika on aamulla suoraan sängystä uimahalliin tai lenkille. Koko päivää ei tarvitse stressata, että kohtako jo pitään mennä ja että minkähän tekosyyn tänään keksisi. Tänään olin erityisen reipas ja uin 1,5 km. Se on aika pitkä matka.

Kiva, kiva ja jeejee - uusi harrastuksen on upea ja niin edelleen, mutta yksi kysymys kalvaa mieltäni: Miksi mummot puhisevat ja puhkuvat koko ajan? Aamukahdeksalta uimassa on lähinnä mummoja ja minä ja puolet mummoista puhisee aivan tolkuttomasti kävellessään, ottaessaan sukkia jalastaan, laittaessaan uikkaria päälleen ja ylipäätäänkin koko ajan. Säännöllinen uiminen kai kuitenkin nostaa mummojenkin kuntoa, huonosta kunnosta ei siis luulisi olevan kyse. Huomauttakaa hyvät ihmiset, jos joskus alan puhkua jatkuvasti!

Aikuista

2007-11-20T21:23:00.000+02:00

Teininä ajatteli, ettei koskaan aikuistuisi. Halveksui kaiken maailman aikuisuusjuttuja ja suuttui, jos joku väitti, että kyllä se aika vielä koittaa. Niinpä niin. Esimerkkejä:

- Asuntolainastani en nyt mainitse mitään - siinä riittää aikuisuutta siinä määrin, että käsityskykyni ei oikein vieläkään riitä.

- Taannoin pari vanhaa opiskelukaveria oli kylässä. Söimme ja jutustelimme aikuiseen tapaan, päällimmäisenä puheenaiheena olivat kodin viherkasvit, niiden hoito ja viihtyminen itse kunkin ikkunalaudalla. Sitten pohdimme kyseisten kavereiden kolmenkympin kriisiä (minähän olen paljon nuorempi eikä kriiseily ole vielä ajankohtaista).

- Aikaisemmin en erinäköisillä reissuilla koskaan voinut käsittää, miksi paikasta toiseen ryntäilyn ja riekkumisen välissä täytyi aikuisten mielestä käydä hotellihuoneessa lepäilemässä. Viime viikolla (ja niin kovin monta kertaa muulloinkin viime aikoina) mikään ei ollut niin loistavaa, kuin puolen tunnin päiväunet hotellissa pitkän messupäivän jälkeen ennen Pirin tapaamista.

- Säännöllistä urheiluharrastamista en ole koskaan voinut ymmärtää. Paitsi nykyään. Eikä siinäkään vielä kaikki. Käyn uimassa eläkeläismummojen kanssa aamuisin kello kahdeksan ja keskustelen heidän kanssaan säästä.

- Viimeisimpänä, ja kaikkea muuta kuin vähäisimpänä, olen lopettanut Aku Ankan lukemisen ruokapöydässä. Vanhat Akut on korvannut Hesarin kuukausiliite! Ennen kuulumatonta, olen järkyttynyt.

Vettä kengässä

2007-11-01T13:38:00.000+02:00

Oikea kenkäni oli tuntunut hieman oudolta jo joitain päiviä. Aivan kuin oikean jalan varpaita paleltaisi ulkona hieman enemmän kuin vasemman. Pikasilmäyksellä kengän pohja oli näyttänyt ihan hyväkuntoiselta ja ajattelin, että kuvittelen vaan. Tottahan oikealla on aina vähän viileämpi meininki kuin vasemmalla. Vaan kuinkas sitten kävikään... Työ- ja edarivaalikampanjaretkelle (Tamy, 116, äänestä!) Tampereelle matkatessani tulin junassa katsoneeksi kengän pohjaa ihan kunnolla. Reikähän siinä oli. Ei aikuisille ihmisille käy näin! Ei kengän pohjaan voi tulla reikää niin, ettei sitä huomaa! Junamatkan toivoin ja toivoin, että Hesarin sääennuste olisi pielessä ja määränpäässäni paistaisi aurinko. No eipä tietenkään. Kun asiat alkavat mennä pieleen, niin mikäs niitä enää tässä vaiheessa estäisi (olin myös onnistunut ostamaan lipun tuntia myöhäisempään junaan, mutta onneksi maailmassa on sentään joitakuita mukavia konduktöörejä eikä väärä lippu haitannut matkaamistani). Tiedoksi kaikille, jotka eivät sitä vielä tiedä: vaikka kuinka harppoo ja väistelee pahimpia vesilammikoita, jos kengässä on reikä, tulee vesi siitä sisälle.

Onnekseni pidän kengistä, niin tämäkin vastoinkäyminen saatiin melko pian käännettyä oikeinkin positiiviseksi jutuksi. Vieraassa kaupungissa, vettä kengässä - eihän siinä muu auta kuin mennä kenkäkauppaan! Ystävällinen mies Stockalla onnistui kuin onnistuikin myymään minulle uudet Puman lenkkarit, jotka vieläpä näyttivät siltä, että olin suunnitellut koko pukeutumiseni niiden mukaan. Ja vanhat kengät pääsevät pikapuoliin suutarille, olen toiveikas heidän selviämisensä suhteen.

Mainittakoon vielä, että blogilistani on täydentynyt: Juhanillakin on nykyään blogi.

Lempipaikka

2007-10-16T16:33:00.000+03:00

Olen asunut Helsingissä nyt kaksi vuotta. Silloin ja tällöin olen miettinyt, mikä mahtaa olla lempipaikkani uudessa kotikaupungissa. Lempipaikkaa ei voi valita hutiloiden, siksi valintaprosessi on ottanut oman aikansa. Voittaja varmistui eilen.

Meri on hieno asia ja viihdyn rantakallioilla. Mutta en ole kotoisin meren ääreltä, enkä nytkään asu aivan rannalla, siksi meren pärskeet eivät pääse kärkisijalle lempipaikkalistalla. Toiset pitävät Suomenlinnasta. Minä olen tähän päivään mennessä käynyt siellä elämäni aikana kokonaista kaksi kertaa. Sekään ei siis yllä voittajaksi. Puistoja on pitkin kaupunkia jos jonkinlaisia, mutta lempipaikan on oltava helposti saavutettavissa. Sinne on päästävä aina, kun tarve vaatii.

Aivan kotini kulmilla Lintsin ja radan välissä on hauska puisto, Alppipuisto nimeltään. Itseasiassa paikkani ei sijaitse itse Alppipuistossa siellä, missä ihmiset puistoelämää normaalisti viettävät, vaikka puisto itsessäänkin on oivallinen. Paikkani on vielä enemmän syrjässä Lintsin takana, pienen polun varressa ja puiden takana. Kävelytien vieressä on vaatimattoman näköistä kalliota, jonka laelle uteliaisuuksissani kiipesin ensimmäisen kerran ehkä puolitoista vuotta sitten. Puiston puolelta tarkasteltuina kalliot eivät näytä kovinkaan ihmeellisiltä, mutta niiden päältä katsoen tilanne on toinen. Paikka on upea: muhkeita kallioita, näkymä yli koko Helsingin torneineen ja muine tuntomerkkeineen, junarata, jonka menoa voi seurata sopivan matkan päästä ja kotikaupunginosani tunnelmaan erityisen läheisesti liittyvä Lintsi aivan selän takana.

Paikkani on valittu. Jonkun kerran saatat päästä sinne kanssani piknikille.

H*lvetin upea päivä

2007-10-09T16:18:00.000+03:00

On päiviä, joista jo heti aamulla herätessään tietää, etteivät ne tule päättymään yhtään alkuaan paremmin. Tämä on sellainen päivä. Havahduin isäni tuhkat, epäpätevä hautaustoimisto ja rikkinäinen uurna -aiheiseen pahaan uneen ennen kellon soittoa. Positiivinen yllätys oli toki se, että kellon soittoon olisi ollut enää puoli tuntia: olen kehittynyt, aiemmin tämänkaltaiset heräämiset tapahtuivat kolmen ja neljän välillä yöllä. Näiden unien jälkeen unta ei enää saa. Kokeiltu on. Päätin, ettei huono herätys vaikuta päivääni sen ihmeemmin ja tässä vaiheessa siis vielä uskon tällä päivällä olevan jonkinlaisia mahdollisuuksia.

Töissä tuli heti aamusta pari ärtymystilaa nostattavaa sähköpostia, jonka jälkeen kävi ilmi, että joku toimistopaholainen on piilottanut ties mitä tavaroita ja papereita, joita tarvitsen voidakseni tehdä ei varsinaisesti toimenkuvani ytimeen kuuluvia töitä. Joensuun yliopiston kirjasto puolestaan on joustamaton ja pöljä eikä uusi lainaani ja on kadottanut tietokannastaan toisen lainaamani kirjan. No, eipä juokse sakkomaksut kuin yhdestä kirjasta. Lisäksi minulla on meneillään kahvikuppisota siivoojan kanssa. Pari kuppia odottaa pöydälläni pääsyä kotiini, ei alakerran kahvikuppihyllyyn. Olen tästä maininnut, mutta kas ihmettä! silti kupit joka iltapäivä häviävät pöydältäni ja päätyvät muiden kuppien sekaan. (tämän epäkohdan elämässäni voisin toki korjata viemällä ne kupit viimein kotiini, mutta se on tämän kertomuksen kannalta toissijainen seikka ja kysymys on periaatteellinen).

Aamupäivän aikana jo eilen itsestään ilmoitellut noidannuoli tai muu ilkiö oikeassa hartiassani riistäytyi käsistä täysin. Käden liikuttaminen sattuu, hiiren käyttö sattuu, tavaroiden nostaminen sattuu ja jatkuvasti särkee niskasta kyynärpäähän. Tämä maustettuna väkivaltaisella aamuherätyksellä aiheuttaa luonnollisesti myös päänsärkyä. Ja päänsärky aiheuttaa kiukutusta.

Lounas oli hyvää ja hommat olivat aamupäivällä edenneet kaikesta huolimatta. Kun palasin lounaalta toimistolle, oli kännykkäni päättänyt hajota pöydälleni. Tuttu tyyppivika, jonka kanssa hän on ollut korjattavana jo kahdesti, is back. Mutta Nokia kun katsoo kyseessä olevan toistuvan tyyppivian vasta kolmannen hajoamisen jälkeen. Hajoamisten välissä on ollut jotakuinkin kahdeksan kuukautta. Seuraava hajoaminen oli merkitty kalenteriini marraskuulle, mutta puhelimeni päätti olla kaksi viikkoa aikataulua edellä. No, koska tämä nyt sitten on se vaadittu kolmas hajoaminen ja olen tässä päivän mittaan muutakin vimmaa saanut sisälläni kasvatetuksi, vien rakkineen Stockalle, enkä lähde sieltä ilman uutta puhelinta!

Että näin.

Lapsuuteni Neuvostoliitossa

2007-10-02T11:48:00.000+03:00

Sputnikin muistelu saa minut herkälle tuulelle. Lapsuuteni oli hämmentävää aikaa. Erään kerran leikkikoulussa askartelimme hopeapaperista omat sputnikit kaikille - ympyrän muotoiseen hopeapaperiin liimattiin neljä pitkää hopeista jalkaa. Se oli hieno sputnik, harmittaa, ettei minulla ole sitä enää tallella. Toisaalta emme kyllä tainneet niitä koskaan kotiin saadakaan, nehän olivat tietenkin kaikkien lasten yhteistä omaisuutta. Siinäkin mielessä kyseinen askartelutehtävä oli mainio, ettei kukaan ollut siinä parempi toista vaan kaikki olivat samanvertaisia, koska varsinaista luovuutta tehtävä ei vaatinut, sputnikin osat oli leikattu meille valmiiksi.

Olin 22-vuotias kun minulle selvisi, ettei Laika koskaan palannut avaruudesta. En ole ihan varma, miten olin ajatellut sen palanneen maan pinnalle, mutta se on varmaa, ettei leikkikoulussa puhuttu sankarikoiran kärventymisestä ilmakehässä mitään. Vitsikkäintä tässä on tietenkin se, että koiraparan karmea kohtalo selvisi minulle jostain typerästä avaruuden kilpavarustelulehdestä ollessani Ameriikan yltiövapaassa ihmemaassa kesätöissä!

Neuvostoliitossa myös viitattiin varsin hienolla, joskin aavistuksen militantilla tavalla. Käsiä pidettiin pöydällä päällekkäin. Siis ikään kuin puuskassa pöydän reunalla. Viittaaminen tapahtui nostamalla toinen käsi sievässä kaaressa kasvojen editse ylös niin, että kyynärpää kuitenkin edelleen lepäsi alemman käden sormien päällä. Kaunista ja harmonista.

Kaikki tämä tapahtui idän ihmemailla - venäjänkielisessä leikkikoulussa Länsi-Siperialaisessa kaupungissa nimeltä Joensuu.

2007-09-30T17:16:00.000+03:00

Siihen on syynsä, miksi viikonloput ovat oikeassa maailmassa kaksipäiväisiä. Toisen päivän voi hoivata kankkustaan, jos sellaisen on jostain onnistunut pyydystämään, ja olla täydellisen hyödytön yhteiskunnalle (mikäli tv-luvan maksamista ja täysmittaista hyödyntämistä ei lasketa). Toisena päivänä voi olla maailman tehokkain ja siivota, pestä pyykkiä, käydä puolentoista tunnin lenkillä, lukea kasautuneita höpöhöpölehtiä tuntikausia kylvyssä ja kynttilänvalossa ja sittenkin vielä on aikaa vaikka mihin.

Mutta miksi viikonloppuni eivät juuri koskaan ole kaksipäiväisiä? Joku (lue: työ) varastaa aina vähintään toisen päivistä, aivan liian usein molemmat päivät. Ristiriita piilee siinä, että ne työt, joita henkilön odotetaan tekevän arkipäivinä, eivät edisty viikonlopputöissä. Tämä vaikeuttaa olennaisesti ylityövapaiden pitämistä, on harhainen olo, ettei koskaan muka ole sopiva hetki olla poissa. Ihminen luulee olevansa korvaamaton.

Niin ja siitä lenkkeilystä vielä: Viime viikolla en ehtinyt juoksentelemaan kertaakaan. Kovin monesti on käynyt hyville aikomuksille vanhan harrastuksen uudelleenlämmittämisestä juuri niin: alkuinto on valtava, sitten tulee kiire ja hoppu ja koko homma jää alkutekijöihinsä. Tällä kertaa taistelen todennäköisyyksiä ja aiempaa track recordiani vastaan. Veronpalautuksilla täytyy ostaa uudet lenkkarit. Ensimmäistä kertaa ikinä olen juossut kengät puhki!

Syksy

2007-09-18T21:55:00.001+03:00

Vettä sataa, kaduilla tuulee, asfaltti kiiltää (anteeksi, en voinut vastustaa huonoa iskelmäviittausta). Känniset ihmiset eivät enää huuda ja riehu kaduilla. Hienoa! Johan sitä hellettä ja remuamista kestikin. Siksi toisekseen suomalaisten vuodenaikojen kestot ovat mielestäni jotakuinkin optimaalisia - juuri kun ehtii kyllästyä vallitsevaan säätilaan, se muuttuu. Kesän alussa aina ajattelee, että voi ei, kohta kesä jo loppuu ja sataa aina vain. Kun tulee syksy, olo on helpottunut: ihanan kurjaa ja sateista! Ja kun vesisade alkaa tympiä, sataakin yhtäkkiä lunta ja pakkanen nipistää nenää niin, että naurattaa. Kun kaikkien kaapissa olleiden lapasten parit ovat kadonneet, tulee kevätaurinko pelastamaan palelevat sormet. Ja keväisen hörhöilyn alkaessa ärsyttää, onkin jo taas kesä, eikä takkia tarvitse kantaa varmuudeksi mukana. Täydellistä.

Siksikin on ihanaa, että on syksy, että syksyisin keskittymiskykyni on parempi kuin muina vuodenaikoina. Tai vähintään yhtä hyvä kuin talvella. Kun ulkona on kylmää ja märkää, voi rauhassa keskittyä töihin sisällä. Uudesta syksyn tuomasta innosta kertoo myös se, että kävin sunnuntaina aivan liian pitkästä aikaa juoksemassa. Haluan juosta vesisateessa, tilanne on vakava.

Ainoa, ja ilmeisen jokasyksyinen harmi on se, etten taaskaan koko kesänä ehtinyt viettää riittävästi aikaa parvekkeellani. Ehkä ensi vuonna...

Uusi naapuri

2007-09-05T11:44:00.000+03:00

Seinänaapurini, se joka puhui kovaan ääneen poikaystävänsä kanssa puhelimessa iltamyöhään, on muuttanut pois. Törmäsin häneen käytävässä muuttopäivänä. Hetkellisesti innostuin, että loppuupa se amerikanenglantilainen hihittely (Oh, he must be the funniest man on earth!) keskellä yötä.

Erilaisten raivostuttavien elämänkokemuksen rikastamana (alakerrassani on mm. ollut rajattomia määriä bassorytkettä ja tupakansavua makuuhuoneeseeni tuottanut klubi) lopetin riemuitsemiseni kuitenkin varsin pian. Uusi tulokashan saattaa olla entistä meluisampi. Pelkoni kasvoi kasvamistaan, kun viikonloppureissun jälkeen palattuani alakerran ilmoitustaululta löytyi lappu jossa kiellettiin soittamasta "teknopaskaa ja muuta bassohelvettiä tässä talossa!". Lapun oli allekirjoittanut itse saatana (en tiennyt, että hänkin asuu talossamme, olenpa huono hallituksen jäsen). Joko syyllinen ei ole uusi naapurini tai sitten hän otti kerrasta onkeensa - pariin päivään ei kuulunut pihaustakaan.

Mutta eilen illalla... Miksi pitää ihmisen hilata sänkyä ympäri makuuhuonetta puoliltaöin?! Tai siis tiedänhän minä: siivousvimma ja rymsteeraushalu ilmaantuvat aina mahdollisimman huonoon aikaan. Ja sänkyä täytyy raahata lattiaa pitkin, jos ei ole ketään kantoapuna.

Odotan kohtaamistamme rappukäytävässä tai vaihtaisivat edes uuden nimen oveen. Edellisen makuuhuonenaapurin kanssa nukuimme liki vierekkäin miltei vuoden, ennen kuin kohtasimme ensimmäisen kerran.

Keski-ikäistä teineilyä

2007-08-30T08:41:00.000+03:00

Yleisön pyynnöstä lienee pakko kommentoida viime viikonlopun Tallinnan-retkeä. Takaisin normaaliin arkeen (lue: facebookin ihmeelliseen maailmaan) palaaminen on meinannut olla niin hektistä, ettei blogiinsa ole ehtinyt.

Mitä voi tulla siitä, kun viisi viimeksi teinivuosina koolla ollutta kokoontuu? Toki itse kukin on nähnyt itse ketäkin, toiset päivittäin, toiset vain pari kertaa kymmenessä vuodessa, mutta tämän kokoisella joukolla emme ole tavanneet. Villiä meininkiä kypsän aikuisella ripauksella...

Teinit majailivat milloin kenenkin kotona, vanhemmat lähetettiin töihin tai mökille evakkoon. Kolmekymppiset (+ minä, joka alamittaisenakin pääsin mukaan, kiitos) vuokraavat 150 neliön asunnon Tallinnasta, ettei kenenkään mies tai lapset häiriinny yöllisestä riekkumisesta. Teinit valvovat läpi yön ja nukkuvat koko seuraavan päivän. Tässä iässä valvotaan edelleen koko yö, mutta kaikki heräävät ennen kymmentä, koska kaikilla on jonkinlainen päivärytmi. Teinit syövät McDonaldsilla ja juovat siideriä puistossa. Kolmekymppiset tuskailevat ravintolavalinnan kanssa, tilaavat monta ruokalajia ja viiniä pullossa. Teinit viihdyttävät itseään laskemalla rakkausprosentteja kaikkien ihkujen, joskin usein tuntemattomien, poikien kanssa ja laittamalla ilmapalloja paidan alle. Kolmekymppiset laskevat rakkausprosentteja tuttujen kanssa, toivovat, että muitakin teinivuosien ennustusmenetelmiä olisi muistissa tai perässävedettävässä matkalaukussa ja laittavat ilmapalloja paidan alle. Teinitytöt pussailevat keskenään, koska eivät ole ihan varmoja, mihin suuntaan elämässä pitäisi mennä. Kolmekymppiset tytöt pussailevat keskenään, koska haluaisivat palata siihen kohtaan elämää, jossa ei vielä ollut päätynyt nykyiseen pisteeseen elämässään.

Ja sitten vielä haluan korostaa, että minähän siis en ole vielä 30. Olin teininä tässä porukassa nuorin ja olen sitä edelleen. Vielä vuoden olen kuolematon!

Ihmeen viisas vimpain

2007-08-20T19:29:00.000+03:00

Juuri kun iPod-alkuhuumani alkoi hieman tasaantua, on löytynyt taas uusi ihastelun aihe! On se meidän pikkuinen niin viisas. Päätin olla tänään niin reipas, että laitan kaiken mahdollisen kuuntelemisen arvoisen musiikin koneelle - projekti, joka on ollut to do -listalla jo jonkin vuoden. Ryhdyin puuhaan, ja heti joudun (jälleen) myöntämään, että kaiken maailman tietokonenörteillä on sittenkin oma paikkansa maailmassa ja ovat ilmiselvästi vieläpä ihan kelvollista porukkaa - iTunes osaa aakkostaa englantia eri hienosti. En siis ole ihmetyksissäni siitä, että vehje tietää aakkosten alkavan a:lla ja että s:n jälkeen tulee t. Mutta että joku pikkutarkka ohjelmointihäiskä on vaivautunut rakentamaan homman siten, että systeemi ymmärtää, ettei levyjen nimien alussa mahdollisesti olevia artikkeleita lasketa aakkostuksen maailmassa, se tietää ettei 'the' ole sana. Nörtti on osannut opettaa ohjelmalle, ettei Robbie Williamsin The ego has landed suinkaan kuulu Punatähtien Tavoitematkojen, vaan Don Johnson Big Bandin Breaking Daylightin ja Frans Ferdinandin saman nimisen levyn väliin. Tai sitten sen nimenomaisen nörtin kotona asuu kielitieteilijä.

Taustamusiikkia

2007-08-15T18:41:00.000+03:00

Elämässäni on tätä nykyä taustamusiikki. Palkitsin itseni ensimmäisestä lomanjälkeisestä työviikosta iki-ihanalla, pienen pienellä ja huomattavan pinkillä iPod Shufflella.

Olin pitkään taistellut ainaista kuulokkeet korvilla kulkemista vastaan. Pidin kaupungin äänistä ja halusin kuulla mitä ympärilläni tapahtuu. Ajattelin, että en tarvitse mukana kannettavaa soitinta - musiikkia voi kuunnella sitten kun pääsee perille sinne, minne nyt sattuu milloinkin olemaan menossa. Hitaasti (joskin varmasti) iänikuiset ratikoissa örisijät saivat minut kuitenkin muuttamaan mieleni. Joskus on vain parempi, ettei kuule kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Surullista sinänsä, mutta totta.

Ja sitten näin pienen pinkin ihanuuden! Olin myyty, pinkeillä tavaroilla on sellainen vaikutus minuun.

Maailman paras vuori

2007-08-13T22:13:00.000+03:00

Kaikkea ihminen oppiikin tarpeettomia nettipelejä pelatessaan! Miksi tällaisia kiintoisia seikkoja ei opeteta koulussa? Kyseessä on Andien kolmanneksi korkein vuori, maailman toiseksi korkein tulivuori ja uusi suosikkini kaikista maailman vuorista (Edellinen suosikki Helvellyn on yhä hyvänä kakkosena - sen laelle olen sentään kiivennyt ihan itse). Elämä ei voi olla täydellistä, ennen kuin tämän vuoren on nähnyt: Pissis (6795m)!

Olisipa jo talvi

2007-08-08T18:44:00.000+03:00

Viimeistään tänään minut on vallannut talven kaipuu. Ei siksi, että helle olisi minulle liikaa (olen niitä ihmisiä, joiden mielestä juuri koskaan ei ole liian kuuma, joskaan ei juuri koskaan myöskään liian kylmä - länsisiperialaista sopeutuvaisuutta kaiketi). Eikä siksikään, että kuumuus olisi pehmittänyt aivoni. Eikä siksikään, että talvellakin kuumassa toimistossamme on tällaisella säällä tolkuttoman hikiset työolosuhteet. Talven kaipuu johtuu vain ja ainoastaan siitä, että en jaksa kuunnella kaiken maailman kännisten lomalaisten sekopäistä huutelua parvekkeeni alla enää hetkeäkään.

Juuri äsken istuskelin parvekkeella nautiskelemasta auringosta, jäätelöstä ja naistenlehdestä. Rauhani keskeytti ohi pyöräilevä pariskunta, jonka miespuolinen osio huusi täyttä kurkkua taakseen "v**tu, millä lääkityksellä sä oikein s**tana olet!". Arvelin, että jahas, joku elon polulta horjahtanut alan henkilö on harhautunut Hakaniemestä Alppilan rauhaan sekoilemaan. Vaan eipä sittenkään: kun tuo parjattu narkkari ilmestyi näkyviin, oli kyseessä jokseenkin normaalin (ja huomattava selvän) näköinen nuori mies.

Toissailtana jo lähempänä puoltayötä luulin hetkellisesti, että joku sorsaparka on joutunut ahdinkoon, kun kadulta alkoi kuulua toistuvaa rääkymistä. Menin ulos kuuntelemaan vastapäiseen puistoon siirtynyttä älämölöä tarkemmin ja hetken jo luulin, että sorsaparka onkin letistä pusikkoon raahattu nainen ja minun on syytä soittaa poliisille ja pian. Siinä olin oikeassa, että kyseessä oli nuori nainen, mutta huutamisen syystä onneksi olin erehtynyt. Aikansa pusikossa rääyttyään hän ilmaantui takaisin kadulle (edelleen huomattavaa meteliä pitäen), ripustautui paikalle löytäneen ilmeisen poikaystävänsä (joka siis ei ollut siellä pusikossa mukana lainkaan) kaulaan ja menetti saman tien pystyssäpysymiskykynsä. Ihan kaikki ei ollut kovinkaan kunnossa vielä pitkään aikaan, syytä on vaikea arvioida.

Talvellakin törmään huutelijoiden ja häröilijöiden ihmeelliseen maailmaan päivittäin työmatkalla Hakaniemessä. Olin jo kuitenkin ehtinyt unohtaa, että kesäisin ilmiö ulottuu myös rauhallisempiin kaupunginosiin. Tai sitten tämä kesä on ollut viime kesää rauhattomampi. Viime kesästä muistan ainoastaan Lintsiltä kantautuneen kiljuilun, ja siinä on sentään ihan aito ja oikea kesätunnelma. Oletan, että kesähuutelijoita on talviserkkujaan enemmän kahdesta syystä: toisaalta talviset sisätilasekoilijat kömpivät koloistaan lämpimällä säällä, toisaalta liiallinen kesälomajuoma kasvattaa joidenkuiden sisäisen huutelijan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Talvella sisäiset huutelijat eivät pääse yhtä helposti niskan päälle. Hyvä niin.

First day at work

2007-08-06T17:38:00.000+03:00

I went back to work today after a 5 week holiday. It was a strange experience. Very strange. I had completely forgot what one's meant to do at work. I knew one has to read emails. So I did that for quite a while as there were 135 of them. Fortunately most of them were the 'just to let you know that...' kind so it didn't take all day.

Lunch was nice. I knew that one has lunch at Juttari so that's where we went. And the coffee there was as bad as usual. That somehow got me back on work mode and at some point in the afternoon I noticed that my beloved gmail chat started to get in the way of proper work (whereas in the morning it was all the work that made it annoyingly difficult to concentrate on gmail & facebook).

In the end I ended up staying at the office for way longer than necessary as around 2pm I remembered why I work there and suddenly all the ideas I had in June came back to me. Which, I suppose, is good - eternal holiday would be boring (try & believe me just for fun, only trying to convince myself here). Though this particular holiday was rather useful: Manged to work on my masters thesis quite a lot. You never know, I might graduate some day!

Oma koti

2007-07-20T20:38:00.000+03:00

Kaikenlainen matkailu on aina kivaa. Lontoossa taannoin oli erityisen mukavaa. Tulin jälleen kerran siihen tulokseen, että jonain päivänä minun täytyy taas asua Englannissa. Sunday roast lähipubissa oli verraton ja kun päivittäin jaksoin vinkua, sain yhtenä päivänä lounaaksi myös kaipaamani Bootsin meal dealin (talking about value for money!). Ah, ja niistä oluista en edes aloita. Ne, ihanat englantilaiset rakkaani, ansaitsevat ihan ikioman postauksen joku toinen päivä.

Ilosaarirockissa oli yhtä loistavaa kuin aina ennenkin - kaikki vanhat tutut aina taatusti paikalla, eikä tapaamisia kenenkään kanssa edes erikseen tarvitse sopia, ennemmin tai myöhemmin kaikkiin tuttuihin törmää joka tapauksessa. Vielä tänä aamuna olin mökillä. Keskellä metsää (no, on siinä nyt tietenkin ne naapurit), ei juoksevaa vettä, kaikki on hieman hankalaa mutta juuri siksi niin ihanaa ja voi uida juuri niin monta kertaa päivässä kuin haluaa. Hiljaista oli, kiikaroin kaukaisia lintuja ja tein läheisempää tuttavuutta laiturimme vieressä asuvien sorsien kanssa. Heitä ei puuhailuni ihmeemmin haitannut.

Jonkinlainen aikuistumisen merkki kai kuitenkin lienee se, että se hetki, kun päästää omassa eteisessään matkalaukun kahvasta irti ja on enää hetken päässä omasta sohvasta, omasta jääkaapista ja omasta sängystä, on sittenkin vallan loistava.

Sanontoja ja silleen.

2007-06-21T23:11:00.000+03:00

Kuuntelen aamuisin Ylen Aamu-tv:tä. Se on eri kätevä keino päästä päivän uutisten tasalle heti aamusta ja pysyä samalla aamutoimien ajan aikataulussa katsomatta kelloa: uutiset alkavat tasalta ja puolelta, urheilu-uutisten päättyessä kello on joko vartin yli tai varttia vaille ja lastenohjelman tunnari kertoo kellon olevan 8.25. MTV3:n aamuohjelmaan verrattuna Aamu-tv on laatuohjelma ja huomattavan paljon vähemmän ärsyttävä. Juontajat ovat asiallisia eikä tee mieli hypätä parvekkeelta heitä kuunnellessa.

Mutta, mutta... Tänään meni hammastahnaa väärään kurkkuun uutisia kuunnellessa. Kyseessä oli EU:n huippukokoukseen liittyvä uutinen. Siinä sanottiin näin: "...lipusta, hymnistä ja jopa yhteisestä ulkoministeristäkin luovutaan. Ja todennäköisesti lapsiveden mukana menee myös perusoikeusasiakirja - asiakirja, joka olisi määritellyt EU-kansalaisten...". Väärin! Ei näin! Ei kertakaikkiaankaan näin! Oletan, että tavoiteltu sanonta oli "heittää lapsi pesuveden mukana", joka joillain muilla kielillä on kenties vieläkin selkeämpi "Don't throw the baby out with the bath water". Ei siis lapsiveden mukana - no amniotic fluid involved here, none whatsoever!

Jos aikoo käyttää sanontoja, sananlaskuja tahi metaforia, on syytä tietää a) mitä ne tarkoittavat ja b) kuinka niitä käytetään. Ja siksi toisekseen: mikäli kyseisen uutisen laatija olikin erityisen varma, että tämä nimenomainen sanonta menee juuri näin, mikä ihme saa ihmisen käyttämään minkäänlaista lapsivesivertausta uutistekstissä? Toivon, että kyseessä oli aloitteleva kesätoimittaja.

Seuraavassa uutisessa "alettiin tekemään" jotakin. Oi aikoja, oi tapoja!

9 1/2 tuntia

2007-06-13T21:25:00.000+03:00

Kokoukset ovat ihan kivoja, periaatteessa pidän kokouksista. Niissä saa kahvia ja pullaa, joskus jopa ruokaa. Niissä tapaa tuttuja ja hyvällä säkällä ehtii vaihtaa kuulumisiakin. Joissain kokouksissa vieläpä päätetään tärkeistä asioista. Mutta rajansa kaikella. Tänään olen ollut kokouksissa yhteensä 9,5 tuntia.

Ensimmäinen alkoi klo 11 ja loppui klo 12. Toinen alkoi klo 12 ja loppui klo 15. Kolmas alkoi klo 15 ja loppui klo 17. Neljäs alkoi klo 17 ja loppui klo 20.30. Useimmissa kokouksen vaihdoissa täytyi myös luonnollisesti vaihtaa kokouspaikkaa, mutta kuin ihmeen kaupalla pahimmillaankin myöhästyin vain 10 minuuttia (joskin se vaati raivokasta ryntäilyä raitiovaunun perässä). Siinäpä se päivä sitten menikin. Onnekseni toisessa kokouksessa oli lounasta, muuten olisi jäänyt syöminen väliin ja se jos mikä saa minut kihisemään kiukusta. Pahoitteluni kaikille niille, joille tästäkin huolimatta kiukuttelin tänään, myös armoton kiire aiheuttaa lapsellista äksyilyä.

Olin ajatellut tehdä vielä muutaman työjutun viimeisen kokouksen jälkeen, mutta ei pysty, huikeen vaikeeta ja huomattavan hapokasta. Luulen, että ansaitsen hyvät yöunet ennen huomisaamun palavereita klo 9, klo 10.30 jne...

Kuvassa ikkunalaudallani majaileva TASY-nuija, taustalla uusi Tsheburashka-maatuskani. Krokotiili Gena, Tsheburashka ja muut neuvostoklassikot ovat tavattavissa myös YouTubessa.

Ikuinen tyytymättömyys

2007-06-11T22:26:00.000+03:00

Kesä on hienoa aikaa. Pääsääntöisesti on lämmintä ja valoisaa, aamulla herääminen ei harmita likimainkaan niin paljon, kuin loppusyksyn loska-aikaan tai sydäntalvella, kun ulkona on 25 astetta pakkasta. Ja voi lähteä ulos ilman takkia ja istuskella pihalla syömässä jäätelöä ilman pelkoa siitä, että huulet jäätyvät jätskipalloon kiinni.

Mutta, mutta, mutta... Koska ihminen perusluonteeltaan on tyytymättömyyteen taipuvainen tapaus, on kesässäkin omat ongelmansa. Ylenpalttinen auringon määrä vähentää unentarvettani oikeastikin, mutta osa siitä on silti harhaa. Iltaisin ei nukuta, vaikka tietää, että aamulla kello soi ihan yhtä aikaisin kuin talvellakin - en ole enää viikkoihin noudattanut talvista "kymmeneltä sänkyyn" -sääntöäni. Ja sen huomaa.

Parasta vuodenajoissa on niiden vaihtelu. Ja kesässä parasta on se, että kohta alkaa pitkän pitkä loma. Ja sitten saa nukkua pitkään!

Matkailua

2007-06-06T11:50:00.001+03:00

Jani löysi netistä tällaisen valtaisan hauskan karttajärjestelmän, johon voi värittää kaikki ne maat, joissa on käynyt. Olen aina haaveillut pöytäkartasta tms., johon puuväreillä voisi merkitä, missä on oikeasti käynyt, missä on pysähtynyt vain välilaskun verran ja niin edelleen. Tämä tekninen sovellus kelvatkoon tällä erää, sehän jopa kertoo, kuinka monta prosenttia maapallosta on jo hallussa. Omissa laskuissani olen toki aina laskenut USA:n yhdeksi paikaksi, en erityisemmin halua käydä sen joka kolkassa, koska ne pimeimmät kulmat on jo käyty katsomassa. No, joka tapauksessa, tämän laskumallin mukaan enää 84% jäljellä...

Kesä!

2007-06-03T19:52:00.000+03:00

On joitain asioita, joista viimeistään tietää, että on kesä: Aamulla herää aikaisemmin ja virkeämpänä, koska aurinko haluaa sisään sälekaihtimien raoista. Vähintään nenänpää, todennäköisesti myös käsivarret, punoittavat riemuisasti, koska ei malttanut lähteä riittävän ajoissa sisälle (ja aurinkorasvaahan ei tietenkään voi käyttää). Jalassa on vähintään yksi komea rakkula, koska kivat ja sievät sandaalit hiertävät pirusti, mutta juuri ne on saatava laittaa jalkaan kaupunkikävelylle (tässä ymmärtääkseni on yksi olennaisimmista miesten ja naisten välisistä eroista).

Yksi kesän merkki, jonka arvon olen ymmärtänyt vasta aikuisena, on sipuljkasti. Lapsena ihmettelin, miksi aikuiset vouhottavat jostain oudosta ruoasta, jossa ei ole mitään hyviä aineksia, mutta sittemmin tuo ihana savolainen yksinkertaisuus on vienyt minunkin kieleni. Siispä:

Sipuljkasti

Uusia perunoita
Sipulinvarsia
Kermaa (oikeaa kuohukermaa, ei mitään höpöhöpökevytkermaa)
Suolaa, paljon

Keitä perunat. Silppua sipulinvarret ja laita pieneen kulhoon kerman ja suolan kera. Maista, että suolaa on riittävästi. Kasta (hence the name) perunoita sipulikermassa ja nautiskele. Seuralaiseksi käy esimerkiksi aito ja alkuperäinen ruisleipä. Nami!

Kuvassa kesäkeittiö parvekkeella.

Autoilun älyttömyys

2007-05-30T10:04:00.000+03:00

Tulin tänään töihin eri bussilla kuin yleensä. Poikkeusreitti tarjosi minulle valitettavan hyvät näkymät erinäisiin henkilöautoihin Sturenkadulla. Ja kylläpä sitten sieppasikin! Tämä valitusvirsihän on vanha ja paljon toistettu, mutta se unohtuu silti liian usein. Mikä siinä on, että jokaisen kuolleenkin sielun täytyy päästä omalla autolla yksin töihin? Muutaman kymmenen auton otannasta yhdessä oli kaksi ihmistä sisällä ja yhdellä oli etupenkillä pesäpallomaila, muut herras(?)miehet ja pari satunnaista naista ajoivat (lue: istuivat ruuhkassa) yksin. Suututtaa. Helsinkiläinen joukkoliikenne on sentään moniin muihin paikkoihin verrattuna huomattavan hyvä ja toimiva.

Kuvassa Kuubalainen bussipysäkki ja yksityisautoilija.

Ensimmäinen kerta

2007-05-25T21:22:00.000+03:00

Ajatella, että vielä liki 29-vuotiaana voi kokea asioita ensimmäistä kertaa. Tulin tänään mutsin luo Joensuuhun ja toin pyykit mukanani. Siis pakkasin aamulla pyykkikorin sisällön reppuun ja matkasin 500 kilometriä päästäkseni pesukoneen luo. Veljeni teki tätä opiskeluaikoinaan paljonkin, vaikka Turusta on Joensuuhun sentään vieläkin pidempi matka. Mutta 19-vuotias poika onkin ihan eri asia. Viime viikonlopun Venäjä-retki ja kiireinen työviikko venyneine päivineen tekivät pyykkivuoron varaamisen mahdottomaksi ja vaatekaappi ammotti tyhjyyttään. Ei auttanut, oli pakattava kaikki reppuun. Puolustuksekseni sanottakoon kuitenkin, että pesin sentään pyykit itse ja pyykkäsin hieman mutsin pyykkejä samalla. Siitä kai tietää, että on aikuinen.

Tässä olisi nyt kuva ihanasta turkoosista pyykkikoristani, mikäli olisin samassa kaupungissa sen kanssa.

Kultainen ansiomerkki

2007-05-23T13:14:00.000+03:00

Sosialidemokratia on maailman hienoin juttu. Ja mitä enemmän ihmisiä on mukana maailman hienoimmassa jutussa, sen parempi.

Tänään puoluesihteeri luovutti minulle SDP:n kultaisen ansiomerkin jäsenhankinnasta. Olen liikuttunut, hetki oli juhlallinen. Elämäni aiempi kohokohta, kun TASY voitti SONKin jäsenhankintakilpailun liittokokouksessa 2005, on nyt toiseksi paras tilanne.

Herkistää nyt niin paljon, että päätän raporttini täältä tähän.

Niin juu, paitsi että jos nyt juuri sinä *osoittaa sormella* et vielä ole jäsen, niin liity toki tästä.

Kuvan otti Jani, kiitos siitä! Melkein emme mahtuneet samaan kuvaan, Maarit kun on itseäni noin puoli metriä pidempi :)

Venäjä!

2007-05-21T17:58:00.000+03:00

Väsynyt, mutta onnellinen on olo - eilen palasimme Pietari-Petroskoi -seikkailumatkalta. Väsynyt siksi, että matka oli raskas, ei vähiten siksi, että kolmesta yöstä nukuimme junassa kaksi. Onnellinen siksi, että vastoin hetkittäisiä odotuksia jokainen matkalainen palasi takaisin ehjänä, joskin joitakuita sakkoja köyhempänä. Pojat saivat sakkoja, tytöt käyttäytyivät kiltimmin. Viereinen kuva on viehkeästä petroskoilaiskahvilasta, jossa myytiin muutakin kuin kahvia. Myös Mikko oli tässä kohtaa paikalla :)

Ohessa Juhani ja Lauri erityisen miehekkäinä Petroskoin rantakadulla Ääniselle osoittavan tykin ääressä. Katri kertoo blogissaan tarkempaa matkakertomusta vierailuineen päivineen. Joskin matkanjohtajan ja virallisen polettivastaavan ominaisuudessa täytyy vielä täsmentää, että sunnuntaina Pietari-Paavalin linnoituksessa kävivät vain Katri ja Lauri. Muut (= Juhani, Piri, Mikko ja minä) olimme postitaivalluksella (ainoa auki oleva posti oli valtavan kaukana) ja katselimme matkalla maisemia ympäriinsä haahuillen. Hauska oli huomata se, että kertaus on tosiaan opetuksen äiti ja lukemattomat kiertoajelut Pietarissa vuosien varrella ovat jättäneet mieleeni jos jonkinlaisia kertomuksia, joita kunnon matkanjohtajan tavoin kerroin matkalaisille asiaankuuluvalla aksentilla höystettynä.

Venäläinen yöjuna oli jälleen loistelias kokemus. Aiemmin olin matkustanut ainoastaan kolmannessa (vai neljäskö se oli) luokassa, jossa ei ole erillisiä makuuhyttejä. Tällä kertaa olimme sentään sen verran keskiluokkaisia, että meillä oli oikein oma hytti lukittavalla ovella.

Matkalla oli valtaisasti mielenkiintoisia seikkailuja, vaikka olenkin ollut Pietarissa ja Petroskoissa yhteensä varmasti yli parikymmentä kertaa. Petroskoin viinatehtaassa olin käynyt kerran aiemminkin, mutta muutama seikka oli sittemmin muuttunut. Mm. se, että nykyään kaikki tehtaan keskeiset pömpelit ja putket oli maalattu vaaleanpunaisiksi. Tämä lämmitti mieltäni suuresti. Aleksandr Mihailovitshin tapaaminen Pedagogisen yliopiston ikimuistoisilla käytävillä on aina yhtä virkistävä kokemus ja entisten kotitalojeni näkeminen sykähdytti sekin mukavasti. Asuin siis Petroskoissa taannoin yhden kesän aikana kolmessa eri paikassa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi matkallakin harjoittamaamme kiteytystekniikkaa käyttäen on sanottava, että retki oli loistava, matkaseura oli mitä hauskinta ja niin suunniteltua kuin suunnittelematontakin ohjelmaa riitti mielin määrin. Seuraavaksi Siperian radalle. ...Which is nice.

Hannu Hanhi ja hänen epäonninen serkkunsa

2007-05-06T21:38:00.000+03:00

Taas, jälleen ja tänänkin vuonna Ruotsin iljettävänkeltainen jääkiekkojoukkue teki sen saman simpuran tempun kuin aina ennenkin. Pohjattoman surkuhupaisaa voittomaaliaan en edes viitsi kommentoida otsikkoa enempää. Peli sinänsä oli lopputulosta lukuunottamatta paikoin ihan viihdyttävää katseltavaa. Ehkä jääkiekossakin pikkuhiljaa päästään ainaisesta kansallisesta alemmuuskompleksista. Voitimmehan jo ne euroviisutkin, kyllä Ruotsikin on kaadettavissa (mutta ei tällä kertaa).

Ottelun melskeessä jäin pohtimaan Mertarannan selostuksesta erästä seikkaa: Pelaajat toinen toisensa perään ampuivat aina "varmoista" maalipaikoista ohi. Mutta eihän se ole mikään varma maalipaikka, jos ei siitä tule maalia. Vähän samaan tyyliin, kuin SDP ei hävinnyt vaaleja siksi, että kannattajamme jäivät vaalipäivänä kotiin. Kannattajat kyllä kävivät äänestämässä. Nukkuvat nukkuivat kotona.

Don Rosan Hannu Hanhi -kuva on lainassa osoitteesta http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/5/52/Hannu_Hanhi.jpg

Ögonaböj on palannut!

2007-04-16T19:45:00.000+03:00

Olin jo miltei poistanut FST:n digiboksini suosikkikanavalistalta (olen edelleen syvästi loukattu Strömsö-uudistuksesta), ihan puhtaasti laiskuuttani en sitä ollut tehnyt. Vaan eilen saamattomuuteni palkittiin - Ögonaböj eli Hetimiten på finska on palannut! Maailman hauskin keskusteluohjelma on jälleen keskuudessamme, vaikka sen piti olla gone for good. Hienoa, erinomaista, hyvähyvä! Sitä vain en käsitä, miksei niinkin loistavalla ohjelmalla ole omia nettisivuja, että voisi käydä siellä fanittamassa niinä hetkinä, jolloin ohjelma ei tule telkkarista. Ei makeaa mahan täydeltä, kai.

Lapanen ja taksi

2007-04-04T21:18:00.000+03:00

Olin pari päivää Utkujärvellä. Reissu oli antoisa ja mielenkiintoinen, mutta ei siitä sen enempää. Ystävällinen toveri tarjosi taksikyydin lentokentältä kotiin viime yönä. Taksilla oli kaikki uudet vimpaimet, jotka kertovat kuinka pääsee kätevimmin perille. Vaan kuskipa ei totellut vimpainta. Ei kääntynyt Koskelantielle, ei mennyt Sturenkadullekaan, kikkaili jotain aivan käsittämättömiä pikkukatuja päätyen aivan väärään paikkaan. Eikä hän edes huomannut olevansa täysin hukassa ennen kuin ilmaisimme ihmetyksemme reittivalinnasta. "Ahaa, jaa se on näin pitkä tämä katu, justiinsa, minnekäs tästä sitten mennään". Lienikö ensimmäistä kertaa ratissa Helsingissä, en tiedä. En asu tuppukadulla. Asun kadulla, jonka taksikuskit tietävät. Jos eivät tiedä, seuraavat sen vimpaimensa ohjeita tai kysyvät, miten löytää perille. Eikä sitä nyt heti halua kuskien ammattiylpeyttä lähteä loukkaamaan kyselemällä, että onkos setä nyt ihan varma että tietää minne ollaan menossa. Helvetti.

Tänään aamulla matkalla bussipysäkille huomasin maassa jotain erityisen harvinaislaatuisen hämmentävää. Siinä oli lapaseni, jonka hukkasin tammikuussa bussiin juostessani. Oranssi ja hauska lapanen, jonka menetystä surin niin paljon, että olin säästänyt sen parin, vaikken koskaan uskonutkaan löytäväni hukkunutta yksilöä. Säilytin yksinäistä lapasparkaa työpöydälläni ja joskus putsasin sillä tietonkoneeni näyttöä. Se oli siihen tarkoitukseen oikein hyvä. Viime viikolla siivosin pöytäni ja lapanen löytyi paperikasojen alta. Sanoin "sniisk" ja heitin sen pois. Arvelin, että olin sitä jo riittävän pitkään saattohoitanut, pari ei palaa enää koskaan. Niinpäniin. Tämä tarina opettaa olemaan heittämättä tavaroita pois. Aika tavaran nautitsee.

Pictures

2007-03-25T21:03:00.000+03:00

There's been no pictures in my blog for ages. Blahblahblah, just endless stories for months now. So here's a picture. What can I say, only in the UK would you get a) hot & cold water coming out of separate taps and b) a sticker warning you that the water coming out of the hot one will actually be hot. Madness, absolute madness!

This picture is a part of my collection of absurd signs and bits of text in odd places around the world. Unfortunately, my favourite one's not on my computer so I can't add it here. At a supermarket car park Wisconsin Dells, Wisconsin (don't ask!) there was a tiny bit of road leading to the street from the car park. Within maybe 15 metres on that tiny bit of road there were three (3) signs just a few of metres apart saying " No stopping, standing or parking". Then there was a stop sign. Only in America, bless them for their stupidity.

I started my blog just over a year ago by listing 5 strange habits I have. I suppose collecting silly pictures counts as a sixth one but that's it then, that's all my secrets out in the open.

And, once again, I've updated the link list on the right. Among the new links is for example the God FAQ.

Tuttua ja turvallista

2007-03-23T11:09:00.000+02:00

Ei, en viittaa SDP:n iänikuisiin vaalisloganeihin. Tarkoitan elämän pieniä lohdullisia hetkiä.

Tänään, kuten yleensäkin, tulin bussilla töihin. Sehän on perinteisesti Suomessa paha asia, jos joutuu istumaan tuntemattoman kanssaihmisen vieressä bussissa. Se nyt vielä jotenkin menee, jos itse saa valita kenen viereen itsensä sijoittaa. Mutta voi kammotuksen kauhistus, jos itse ensin istuu yksin ja vaikka kuinka yrittää pitää kassiaan viereisellä penkillä, niin joku tuntematonhan siihen änkäytyy. Toinen tulee niin kovin lähelle ja saattaa joutua vaikka vaihtamaan sanan tai kaksi, jos haluaa jäädä aikaisemmalla pysäkillä kyydistä.

Pari pysäkkiä sen jälkeen, kun olin istunut ihan omalle penkilleni kyytiin tuli eräs leppoisan näköinen setä, jonka kanssa usein matkustamme samalla kyydillä. Olemme samassa bussissa useita kertoja viikossa ja tällä kertaa hän tuli viereeni istumaan. Hetken jo ehdin mietin, että missähän kohtaa tällä kertaa olisi korrektia sanoa "anteeksi, jään seuraavalla pysäkillä". Se on tärkeä kysymys. Sanoako se jo silloin, kun bussi vielä seisoo liikennevaloissa odottaen pääsyä Hakaniemen torin laidalle. Vai vasta sitten, kun jo lähestytään pysäkkiä. (Vanhuksille sanon aina jo liikennevaloissa. Huomaavaisuus ennen kaikkea). Sitten muistin, että se setä jää myös aina kyydistä Hakaniemessä.

En kommentoi

2007-03-20T13:20:00.000+02:00

Nyt jännittää

2007-03-18T15:58:00.000+02:00

Huhhuh, on perhosia mahassa. Kello käy vääjäämättä kohti vaalituloksen selviämistä, enkä kohta enää pysy nahoissani. En uskalla edes ajatella, kuinka huikeisiin mittasuhteisiin jännitys vielä yltyykään. Viimeiset lehdet on joka tapauksessa luukutettu, tikkuaskit jaettu vastaantulijoille kauppareissulla ja Esan nettisivut päivitetty.

Joku saattaisi jopa sanoa, että ääksis!

Toverit Shaden jäsenet: kokoonnumme illalla jossain kohtaa toteuttamaan järjestömme pääasiallista tehtävää. Lisätietoja allekirjoittaneelta.

Ja taas joku on sörkkinyt tämän rakkineen asetuksia niin, ettei fontti suostu tottelemaan, vaikka päälläni seisoisin. Perkele. En ehdi säätää.

Kymmenen euron tähden

2007-03-12T18:36:00.000+02:00

Salakavalan pikaisesti pimeinä torstain ja perjantain välisen yön tunteina kunnioitusta herättävän karmea saalistaja sai minut hampaisiinsa. Torstaina olo oli vasta hieman tukkoinen ja perjantaina heräsinkin sitten jo 39 asteen kuumeeseen. Niinpä, influenssa otti minut ankaraan syleilyynsä (anteeksi kansallisromanttinen kirjoitustyylini, mökkihöperyys ottaa ihmisen valtaansa neljän yksinäisen sairastuspäivän jälkeen). Hiljalleen alkaa elämä voittaa, mutta jopa tuota kestikin. Enkä rehellisesti sanoen muista, koska olisin edellisen kerran ollut näin perusteellisen kipeä.

Jonkin kerran olen sängyssä maatessani ehtinyt ihmetellä, miksi en tullut ottaneeksi rokotetta tätä kammotusta vastaan. En tullut ajatelleeksi. En muistanut. Ei huvittanut. Ei huvittanut maksaa rokotteesta. Ei ollut mitään syytä. Kaikki nämä niinsanotut perusteluit kuitattakoon tässä toteamalla: niinpäniin. Olipa kyse sitten pihiydestä, saamattomuudesta tai ajattelemattomuudesta, oli tämä väärä kohta olla pihi, saamaton ja ajattelematon.

Onni onnettomuudessa sentään on se, että ehdin käydä äänestämässä ennen noutajan tuloa. Olin pitkään arponut, jättääkkö äänestäminen vasta sunnuntaille - onhan se nyt sentään juhlallisempaa käydä varsinaisena vaalipäivänä. Vaan en uskaltanut. Arvelin, että taivas tippuu niskaan kuitenkin (tai ainakin jääpuikko), ja kyllä sitten pilven reunalta harmittaa katsella, kun vaalien tulos jäi yhtä ääntä vaille halutusta. Siksi kävin jo heti ensimmäisenä ennakkoäänestyspäivänä ja hyvä niin.

Opiskelijan ihmemaa

2007-03-05T22:30:00.000+02:00

Kävin tänään kaupassa ja ostin nuudeleita. En sellaisia parempia nuudeleita, joita laitetaan jonkin hyvän itämaisen kastikkeen kanssa, vaan niitä mamanuudeleita, jotka maistuvat joko kanalle, lihalle tai katkaravuille. Niitä, missä tulee mausteet ja chiliöljy mukana. Ajattelin, että siinäpä vasta olisi virkistävä kokemus vaihteeksi.

Joitain asioita opiskeluajoista kaipaa. Esimerkiksi sitä, ettei tarvinnut herätä joka aamu 7.30. Vaan mamanuudelit eivät ole yksi niistä asioista, ei vaikka kuinka haluaisi nostalgisoida kaikkea mahdollista. 59 sentin nuudelien hohto on karissut vuosien saatossa kuin keski-ikäisen miehen hiukset. Ei, ei, ei.

Toinen asia, jota ei kaipaa, ovat tietotekniset haasteet. Mikään ei saa pientä ihmistä kyynelehtimään kuten temppuilevat tekniset vempeleet, jotka kieltäytyvät ymmärtämästä järkipuhetta. Ja luvalla sanoen minä en sentään aivan käsi näissä asioissa ole. Eräällä (lue: sillä ainoalla, koska kieliteknologian opinnot jäivät alkutekijöihinsä) ohjelmointikurssilla itkin viikoittain, kun perl-harjoitukset eivät kerta kaikkiaan sujuneet (eikä kielitieteilijä saanut tietenkään edes kritisoida perliä, sehän on sentään toisen kielitieteilijän kehittelemä ja siksi kaikkivoipa ja täydellinen ohjelmointikieli).

Ja kas, järjestöelämä ja vaalit toivat samat tietoteknisen tuskan kyyneleet takaisin viime viikolla. Esan tukiryhmän virallisen soppatykkivastaavan titteli ei ole ollut soppatykkitilaisuuksien vähyyden vuoksi erityisen vaativa. Siksipä osakseni lankesi nettisivujen päivitys. Alussa oli vallan huikeita teknisiä vaikeuksia eikä päivittäminen meinannut sujua laisinkaan. Vaan nyt ovat ongelmat eilispäivän huolia *koputtaa puuta* ja sivut kunnossa.

Aika aikaansa kutakin, kuten jo vanha kansa tapasi sanoa.

Järjestötyön alkumetrit

2007-02-26T16:31:00.000+02:00

Sain viime viikolla kyselyn sähköpostitse. Cardiffissa opiskeleva suomalainen naishenkilö tutkii lopputyönään nuorten poliittista sitoutumista ja pyysi vastaamaan erinäisiin kysymyksiin siitä, miten tulin lähteneeksi tälle tielle.

Kiinalainen kansanviisaus sen kiteyttääkin, näin jälkikäteen ajateltuna: Tiesin, että tälle tielle tulisi lähtö, mutta eilen en tiennyt, että lähtisin tänään. Kysymyksiin vastaaminen herätti valtaisan määrän muistoja lapsuudesta. Hän kysyi mm. olinko ollut mukana jonkin poliittisen lastenjärjestön toiminnassa, leireillä tai kerhoissa. Ei, en ollut. Lapsena kieltäydyin (en muista miksi) liittymästä Nuoriin Kotkiin, vaikka äiti kuinka yritti minua sinne patistaa. Teininä kieltäydyin liittymästä Demarinuoriin patisteluista huolimatta. Ekana opiskeluvuonna kieltäydyin liittymästä SONKiin, vaikka minulle toistuvasti kerrottiin, kuinka kivaa TASYssa olisi.

Tämä ei suinkaan tarkoita, että olisin ollut poliittisesti passiivinen lapsi tai nuori tai opiskelija. Vaalimainoksia luukutettiin aina niin pirusti, satoi tai paistoi. Kerran ehkä 10-vuotiaana muistan tunnistaneeni erään joensuulaisen asuinalueen - muistin missä talossa asuu koira ja missä pelottava täti, vaikken siellä koskaan ollut käynytkään. Pitkällisen selvittelyn jälkeen kävi ilmi, että kaiketi siellä luukutettiin jotain kun olin ehkä viisi. Ja erinäisten työväenlaulujen sanat opin jo varhain, vaikka sitäkin yritin viimeiseen saakka vastustaa.

Vaan hämmentävintä kaikessa kuitenkin on se, että todellisen järjestöurani olen aloittanut EKL:stä. Ukon kanssa olin ties minkälaisissa riennoissa mukana. Ja aina, kun eläkkeensaajilla oli tanssit, minä olin siellä soittamassa kanteletta. Ja kansa rakasti minua. Hengasin lapsena niin paljon eläkeläisjengeissä, että toiveammattinikin olikin yhdessä vaiheessa eläkeläinen. (Sittemmin halusin salaprofessoriksi ja lopulta minusta tuli järjestöpäällikkö).

Niin, ja mainittakoon nyt vielä, että tämä on 60. postaus tähän blogiin. Se kai kuuluu asiaan, että juhlistaa tällaisia pyöreitä lukuja, näin olen muiden blogeista havainnut.

Maailma on absurdi paikka

2007-02-20T14:22:00.000+02:00

On niin monia omituisia asioita. Erityisen kummia tuntuu tapahtuvan sukulaisten kanssa liikkuessa. Torstaina olimme mutsin kanssa Teatterikorkean baarissa ja tunsin sieltä useita ihmisiä. Tulipa kulturelli olo, en tiennyt tuntevani niin monia nuoria teatterihenkilöitä (vanhempia teatteritapauksia kylläkin). Perjantaina puolestaan kävimme Willensaunassa katsomassa Varaston. Suositan lämpimästi, erinomainen näytelmä, myös näin vaalien alla.

Ilta jatkui eriskummallisella tavalla perheen parissa, kun ensin veljeni liittyi joukkoomme ja myöhemmin pyytämättä ja yllättäen Juttarissa kohtasimme puoliläheisen sukulaisen, josta olin aina vain kuullut puhuttavan, mutta jota en koskaan ollut nähnyt. Joskus 80-luvulla olin nähnyt hänestä kuvia ja siskonsa olen kai joskus ohimennen tavannutkin. Kummallista, että voi olla kuullut jostain ihmisestä niin paljon, mutta tapaa vasta näin myöhään ensimmäistä kertaa. Traagiset elämänkohtalot kuljettavat sukulaisiakin ihmeellisesti.

Eikä siinä vielä kaikki, kuten tavataan sanoa. Takamukseni parin viikon takainen tv-debyytti tuli postissa Rovaniemeltä eilen. Tähänkin liittyy sukulaisia, paketin minulle lähetti tietenkin Saara. Lapsukaisetkin olivat tunnistaneet Veera-tädin pepun telkkarissa… Vielä en ole uskaltanut videota katsoa. Ehkä tänään.

Ja juuri kun luulin, etten enää kaipaa elämääni yhtään järjestöä lisää tulin lauantaina liittyneeksi East Unitin jäseneksi. Pohjoiskarjalaisten oma kerho Helsingissä – voisiko olla mitään parempaa!

Minua on petetty!

2007-02-04T17:37:00.000+02:00

Mihinkään ei enää voi luottaa! Pitkäaikainen sunnuntairakkaani Strömsö on "uudistunut". Joopajoo, ehkä olen vanhanaikainen, mutta typerät uudistukset ovat tarpeettomia. Entisaikain loisto on kaikonnut kokonaan. Ensin vaihtuivat juontajat ja jäljelle jäivät vain ne, joista en alun perinkään niin ihmeemmin välittänyt. Askarteluunkaan ei enää keskitytä kunnolla, vaan typerä uusi juontaja askartelun lomassa kertoilee, mitä seuraavaksi on ohjelmassa. Pah. Ei näin! Missä on tarpeeton puuhastelu ilman hötkyämistä, missä on rauha ja letkeys?! Ihastuttava kokki-Michael sentään vielä viihdytti sen verran, että joulupukin tuoman digiboksin suurin tarjoama lisäarvo oli juurikin FST5 ja Strömsö. Vaan nyt ne piinallisen innokkaat ja iloiset suomenruotsalaispirut ovat menneet vaihtamaan kokkiakin! Tämä ei käy. Täten poistan Strömsö-linkin blogistani. Onneksi FST5:lta tulee sentään Rough Science, niin en joudu poistamaan koko kanavaa tv:n suosikkilistalta.

Nimim. "Pettynyt Itä-Suomesta"

Lapsellista tai sitten ei

2007-01-30T10:36:00.000+02:00

Olin sunnuntaina pulkkamäessä! En muista, koska viimeksi olisin mäkeä laskenut ja olipa se hauskaa. Pääasiassa laskin Katariinan kanssa, koska yksin en ensin uskaltanut. Katariina oli niin reilu, että jarrutti koko ajan, ettei Veera-tädin tarvinnut kiljua niin paljon (kyllä, olen mamo). Laskemisen riemussa rohkeuskin kuitenkin kasvoi ja uskaltauduin mäkeen kerran ihan yksinkin. Parhaimman loppuliu'un kohdalla joku pikkunappula päätti kävellä eteeni ja jouduin tekemään äkkijarrutuksen. Kylläpä harmitti.

Parasta pulkkailussa kuitenkin oli sen herättämä nostalgia. Lumi tarttui lapasiin pieninä helminä juuri kuten lapsena. Ja sormet haisivat loppupäivän märälle villalle, juuri kuten lapsena. Lapsuuden lumileikkihehkutusta Katariina ei oikein ymmärtänyt.

Hehkutin eilen avattuja upeita vaalisivuja Saaralle puhelimessa. Venla & Anni tekivät omat julisteensa ja testasivat reiluutensa, hyvähyvä. Heillä, kuten niin monella muullakin, on sellaiset perinteiset suola- & pippurisirottimet, joissa on S ja P. Taannoin Venla oli kommentoinut perheen sirotintilannetta: "mutta missä on D?" Oivallista, sanoisin.

Päänsärkyjä

2007-01-23T16:36:00.000+02:00

Epäonnella on taipumus kasaantua. Niin tälläkin kertaa. Päänsärky alkoi reilu pari viikkoa sitten. Ensin vain särki päätä, sitten kaikki muukin ympärillä alkoi kaatua. Viime keskiviikkona menin oikeaan aikaan oikeaan kokoukseen, vain paikka oli väärä. Sitten piti lähteä työmatkalle Mikkeliin, vaan junapa olikin niin paljon myöhässä, ettei lähtemisessä ollut enää järjen hiventä. Samantyyppinen meno jatkui loppuviikon, ja päähän sattui koko ajan.

Viikonloppuna kipu yltyi sellaisiin mittasuhteisiin, että maanantaina menin lääkärille. Nyt olen sitten sellaisella lääkekuurilla, että olen puolet päivästä työkyvytön. Kyseessä ei ole edes kolmiolääke, mutta nousee päähän paremmin kuin mikään sitten teinivuosien sairaalareissujen. Liidän korkealla pilvissä kuin leija ikään, mikä on tietenkin tavallaan ihan vitsikäs fiilis, mutta työnteosta ei tule mitään. Ikävintä on se, että joudun jättämään Next Step -messut väliin, koska pahin lääkepöhnä ajoittuu juurikin messujen kiihkeimpien tuntien kohdalle. Iltaisin olen ihan tolkuissani, mutta aamupäivät lähinnä tuijotan seiniä ja hymyilen.

Strange experience, very strange

2007-01-10T09:33:00.000+02:00

New year, new stuff with new enthusiasm. That's how it goes, isn't it. Except for me it's old stuff with newly found enthusiasm. Thus I went thaiboxing yesterday. And that's where the oddest moment of my life in a long time occurred.

I was getting ready, changing, just about to put my contact lenses in etc and, at the same time, trying to overcome my fear of possibly dying within the next hour or so as that's what I thought happens when you just eat all christmas and don't do anything in the exercise part of your life. This girl next to me had a huge bag with her and just as she started to open it something fell out. Silly me, thinking it was something like a hairbrush or, at the most, her mooncup, turned and nearly bent down to pick it up for her. It was neither her brush nor her mooncup, oh no. It was a gun!

For a split second I froze thinking she might as well shoot us all now, we've seen her weapon. But she didn't seem that bothered, just picked it up and shoved it back to her bag (god knows what else's in there!). Somewhere around this point I remembered they do Krav maga there as well, the gun's fake and I haven't just had a near death experience.

Oh, and I didn't die from the boxing either, it wasn't half as bad as I thought. And the big bad thaiboxer guy (he's really nice & not scary at all but for some reason I've just always been slightly intimidated by him) talked to me afterwards and was really nice and not scary at all.

Päivityksiä linkkipalkkiin

2007-01-09T16:14:00.000+02:00

Blogien alati muuttuva ihmemaa on muuttunut ja siksi myös linkkipalkkini on saanut päivitystä. Sohvi on näkymä toistaiseksi kadonnut blogimaailmasta (korjatkaa toki, jos olen väärässä, mutta ainakaan entisellä osoitteella en enää Pihvi-Sohvia löydä). Tilalle on puolestaan ilmestynyt uudelleen löytynyt villien teinivuosien kaveri Laura tyylikkäällä vaaleanpunaisella blogillaan :).

Näkemiin ja tervetuloa!

Henkinen tasapaino on sittenkin löytynyt

2007-01-05T16:56:00.000+02:00

Syksy oli outo. Kuukausia meni, etten kyennyt mihinkään muuhun kuin normirutiinien suorittamiseen: aamulla ylös, töihin, illalla kotiin ja parin tunnin aivottoman makailun jälkeen nukkumaan. Sama kaava päivästä toiseen. Pikkujoulukaudella aivoton makailu tosin luonnollisesti korvattiin baareissa notkumisella, joka söi henkisiä voimavarojani entisestään. Olo oli huono, itketti ja väsytti.

Joululoma tuli siis enemmän kuin tarpeeseen. Joensuussa ja Rovaniemellä oli oikein rentouttavaa ja onnistuin lataamaan itseni oivaan kuntoon. Sopivassa suhteessa kokkailua, laiskottelua sekä virkistäviä jälleennäkemisiä - mieli on paljon parempi. Energiaa on enemmän ja haluan (jälleen kerran) palata vanhojen harrastusteni pariin. Luvasa tänä vuonna on siis nyrkkeilyä, lenkkeilyä, mahdollista jumppaa, ruoanlaittoa yksin ja yhdessä sekä omasta kodista nauttimista.

Tänään kävin Hakaniemen hallissa ostamassa maksaa loppiaispäivälliselle. Kuinka aikuista, että vapaaehtoisesti kohtaa entisaikojen kauhuruoka-aineita! Tähän(kin) kokeiluun on minua kannustanut keittiösankarini Mysi Lahtinen, jonka uusimman makuhermojenkutkutusoppaan sain joululahjaksi. Hyvästä keittokirjasta tulee hyvälle mielelle! Lisäksi ostin torilta kukkia eloni riemuksi. Seuraavaksi täytyy siivota, koska ei sotkuisessa kodissa voi nauttia kukista ja hyvästä ruoasta.

Outoa menoa itärajalla

2006-12-23T14:38:00.000+02:00

Jotkin asiat maailmassa eivät koskaan muutu. Luulin, että vanha kotikaupunkini olisi yksi niistä. Vaan ähäkutti, sanoi Joensuu ja muuttui suureksi rakennustyömaaksi! Keskustassa rakennetaan joka korttelissa: uusia asuintaloja, uusia kauppakeskuksia, vanhojen kauppakeskusten laajennuksia, parkkihalleja, lisää uusia kauppakeskuksia, yliopiston lisärakennuksia ja tiedepuistoja. Eräs rakennusprojekti Ilomantsissa oli jouduttu pistämään jäihin ja avustusrahat palauttamaan, koska koko Pohjois-Karjalasta ei löytynyt liikeneviä rakennusmiehiä. Ällistää kovin pientä ihmistä tällainen meno ja meininki. Kuka näihin taloihin muuttaa ja mistä tulevat asiakkaat kahdeksaan kauppakeskukseen? Vaan kaipa joku on nämäkin asiat laskenut, tuskin rakennusfirmatkaan tyhjänpäiten rakentelevat. Ehkä kaikkien Joensuuta ympäröivien muuttotappiokuntien asukkaat muuttavatkin tänne eivätkä Etelä-Suomeen. Hyvä niin.

Joulukuusta ei siis voi enää ostaa Esson pihasta, koska Essoa ei ole, eikä juuri muitakaan niistä vanhoista paikoista eli tyhjistä tonteista, joilta ennen sai viimehetken kuusen taatusti. Tänä vuonna tämä ei kuitenkaan liiemmin haittaa, koska äiti ja Leena olivat käyneet kesämökin pihalla kuusivarkaissa, loistavaa! Oma kuusi, paras kuusi ja huomenna se koristellaan jo Katrin blogissa mainitsemani Polyteknikkojen kuoron joululevyn tahdissa.

Myös vanha ja aina hieman outo IsoEtu Suvantokadulla on muuttunut uudeksi ja hienoksi Valintataloksi. Ollessani hyllyjen välissä valitsemassa soveliasta kasvojenpesuainetta minua tervehti iloisesti kukapa muukaan kuin Anssi, joka oli tullut ostamaan maitoa! Oli pakko kysyä "käytsä usein täällä". Maailma on hämmentävä paikka ja Joensuu vielä hämmentävämpi.

Silti aina tällä käydessäni mietin: luultavasti täälläkin voisi asua.

Uusi kaveri

2006-12-13T17:12:00.000+02:00

Flunssa hellitti juuri ajoissa (= 3 tuntia ennen koneen lähtöä) ja pääsin sittenkin viikonlopuksi retkelle Bratislavaan! Olipas kerrassaan hauska matka, kiitokset vielä kaikille matkatovereille säkenöivän upeasta seurasta ja loistavista jutuista!

Bratislavassa oli ihana kauppa, jossa oli ihania savipurkkeja, kuppeja, purnukoita, tuikkusysteemejä ynnä muita. Joka kerta, kun kauppaan meni, löytyi uusia hurmaavuuksia, vaikka kauppa olikin pienenpieni. Selkä vääränä niitäkin piti sitten kantaa tuliaisiksi, luonnollisesti.

Mutta ennen kaikkea haluan esitellä uuden ystäväni: vanha kunnon Krtek (kuvassa joulumeiningeissä ystäviensä kanssa) muutti luokseni. Hän oli ilmeisesti myös lomamatkalla Bratislavassa, oikeastihan hän on kotoisin Tsekeistä. Suomeksi hänet tunnetaan Myyränä, mutta alkuperäiskielinen nimitys tuntuu olevan omaa ja hänen sydäntään lähempänä. Kaikki kunnia Zdeněk Milerille tämän hurmaavan otuksen luomisesta! Hän on hurmaavan pyöreä ja sileä kaveri (Krtek siis, ei Miler. Tai mistä sitä tietää?), joka saa aina hyvälle tuulelle. Pinkku, Lampi, Jopi, Rebekka ja Tiivi-Taavi ovat myös oikein iloisia uudesta tuttavastaan. Etteivät vaan riehaantuisi kotona aina sillä aikaa, kun minä olen töissä!

Enää jää vain se kysymys, että miksi ihmeessä tämä typerä bloginrakkine ei suostu kirjoittamaan oikeaa fonttia oikean kokoisena!? Kyllä, olen kokeillut kaikkea.

Tämä kuva sekä monta muuta hauskaa otosta Krtekin elämästä: http://www.fkr.comp.cz/

Elämäni flunssa

2006-12-07T18:54:00.000+02:00

Kun aika on epäsoveliain, tulee myös vuosisadan flunssa kylään. Innolla odotin tämänpäiväisiä toimistoglögejä ja huomenna on aika suunnata kohti Bratislavaa - paljon kehnompaan aikaan tämä ei siis olisi voinut sattua. Aamupäivällä kuume kipusi yli 38 asteen ja jokikinen lihas särki niin paljon, että hädin tuskin pysyin pystyssä matkalla töistä kotiin. Enpä muista koska olisin viimeksi ollut näin kipeä, kuume harvoin pääsee yli 37,1 asteen, sen verran alhainen on normaali lämpötilani. Kenties kymmenisen vuotta sitten on ollut yhtä kehno olo, mutta silloin vietinkin kokonaisen kuukauden sairaalassa mystistä kuumetautiani parantelemassa.

Toisaalta, maksani on varmastikin kiitollinen glögien väliin jäämsestä, siinä määrin kostea on pikkujoulukausi ollut. Ja aamulla on epäilemättä helpompi herätä ennen viittä, kun on nukkunut tämän päivän.

Hauskaa pikkujoulua tästäkin huolimatta.

Oma koti kullan kallis

2006-12-03T17:00:00.000+02:00

Aika tavaran nautitsee ja odotus palkitaan. Niin myös tällä kertaa. Vuoden olen pähkäillyt ja etsinyt, kironnut ja etsinyt lisää. Etsinnän kohteena on ollut yöpöytä ja sohvapöytä. Ja kas, tänään ne kumpainenkin tulla tupsahtivat elämääni ihan ilmaiseksi ja ilman tuskastuttavaa kaupoissa juoksentelua - kiitos äidille kuljetuspalveluista!

Sohvapöydäkseni pääsi Henkan jostain joskus dyykkaama pintalevyltään heikkokuntoinen artek-klassikko, joka olisi päätynyt takaisin roskalavalle, ellen sattumalta olisi sitä toimiston nurkasta pelastanut. Ja huonekalujen kunnostaminenhan on hauskaa ja rentouttavaa puuhaa - siitä tulee vielä hieno, kun hieman paikkaillaan.

Yöpöytä löytyi Rovaniemeltä Saaran & co:n nurkasta pölyyntymästä. Lieneekö sitten alun perin yöpöydäksi tehty, sillä ei liene merkitystä, mutta komeasti on isomummon pikkupöytä jaksanut uhmata aikaa jo yli 60 vuotta.

Siispä, koti alkaa viimein näyttää kodilta. Olohuoneessakin on jo verhotangot, enää tarvitaan verhot. Sitten ollaankin jo (viimein) siinä vaiheessa, että on aika alkaa suunnitella kauan kaivattuja tupareita...

Joulukalenteri

2006-12-01T10:33:00.000+02:00

Aijai, maailman makoisin joulukalenteri.

Teinimeininki

2006-11-30T10:31:00.000+02:00

Esa täytti eilen 28 v. Ja sitähän piti tietysti juhlia. Voivoi. Ja olipa kuka tahansa meistä kuinka vanha tahansa, en kenties koskaan opi juomaan olutta niin kuin niin sanotut aikuiset sen tekevät (tai niin kuin kirjoissa väitetään heidän tekevän sen. Paitsi niissä kirjoissa, jotka kertovat totuuden). No, sattuuhan näitä.

Kummityttöni (8 v.) esitti viime viikolla pahoja kysymyksiä: Miksi minun kotini on paljon pienempi kuin mummon? Mitä tapahtuu, jos joku onnistuu antamaan toiselle huumeita? Mitä tarkoittaa "anna lahjaksi aikaa"? ja Miksi halusin ostaa "viereinen paikka on vapaa" -pinssin kissanpentupinssin sijaan. Ja suosikkini: "Mitä tehdään stressilelulla? Jos kaveri on käymässä ja hän kiukuttaa minua, enkö muka mieluummin pure kaveria kuin stressilelua?" Elämän suuret kysymykset, siinäpä ne.

Tässä jutussa ei ole mitään tolkkua eikä se täsmää otsikon kanssa, lopetan siis tähän.

It's a girl!

2006-11-17T20:41:00.000+02:00

There's one more of us! My sister just had a baby girl. This new person's so new I haven't even seen a picture of her yet but I've been told (and it was apparent already from the earliest still-in-the-tummy pictures) that she, too, has the most recognizable of our family features: the Julkunen nose. Welcome to the family!

Strange. The last time Saara had a baby we both lived in Tampere and I spent days in the hospital with them. Seems it was just yesterday but now Anni's old enough to have promised to let her new sister have some of her barbies.

Looks like aunty Vee has to start planning a trip to Lapland!

Postia ja ystäviä

2006-11-14T10:15:00.000+02:00

Sain eilen Englannista kirjeen! Oikein vanhanaikaista paperipostia siis. Petra kertoi kuulumisiaan ja pyysi vastaustakin kirjeitse, kun tietokone on rikki. Miksi kukaan ei enää lähetä oikeaa postia? Paitsi minä postikortteja SONKille. Postiluukusta tuleva tervehdys lämmittää valtaisan paljon, paljon enemmän kuin postin tuomat ainaiset laskut. Tai oikeammin mikä tahansa ystävällismielinen viesti, joka ei liity töihin tahi muihin työhön rinnastettaviin aktiviteetteihin tuntuu mukavalta (vinkvink).

Lauantaina näin pitkästä aikaa vanhaa opiskelukaveria ja soittelin muillekin entisaikain kavereille, joihin ei enää jokapäiväisessä elämässä törmää. Vanhoja ystäviä pitäisi tavata useammin. Ja jos pääsisi lomalle, voisi lähettää kaikille vanhoille (ja toki myös uusille) ystäville postikortteja.

Ystävyys on ihmeellinen asia. Kuinka kahden ihmisen välinen suhde jalostuukaan vuosien saatossa. Ja vaikka ei näkisi aikoihin, on uudelleen kohtaaminen aina lämmin ja kuulumisten päivittäminen virkistää mieltä. Lauantaina naurekselimme sille, kuinka elämä muuttaa ihmistä kymmenessä vuodessa. Mieli rauhoittuu ja yhtäkkiä huomaa olevansa sen ikäinen, että ruoan laitto ja viinin nautiskelu hyvässä seurassa kotona on aito vaihtoehto aamuun saakka bilettämiselle (sitähän minä siis en enää harrasta...). Mutta se ei haittaa, koska muutkin ovat sen ikäisiä. Vaan mihin hävisivät laiskat sunnuntait, jolloin suurella joukolla lojuttiin katsomassa Simpsoneita krapulaherkkujen kera?

Kylläpä hymyilyttää

2006-11-06T16:40:00.000+02:00

Katri ja Lauri ovat onnellisesti naimisissa ja häät olivat kenties parhaat bileet ikinä! Morsio oli kaunis ja sulhanen komea ja vierailla oli hauskaa. Joillakin jopa aamukahdeksaan saakka... Mutta sehän on vain hauskaa, kun kanssajuhlijat heräävät puoli kahdeksalta Hoosiannaan ja Uralin pihlajaan :) Aurinko paistoi koko viikonlopun Ja luntakin on niin paljon, että on oikean talven tuntua.

Maailmassa on monia syitä hymyillä, hyvä niin.

Ketä kiinnostaa?

2006-11-01T22:17:00.000+02:00

Kohkatikohkan ja vauhkotivauhkon käy MTV3:n uutistenlukijan suu, kun esitelmöidään siitä, kuka on tienannut minkäkin verran ja kuka ehkä vieläkin enemmän. Mahdollisesti olen outo ja poikkeava, mutta minua ei voisi vähempää kiinnostaa, kuka kaiken maailman kohtuuttoman rikkaista on tienannut kaikkein kohtuuttomimman summan rahaa. Voi voi, kun Jorma Ollila ei enää saakaan eniten ja aijai, kun the Rasmuksen jätkät ansaitsevat enemmän kuin HIMin. Voi että, kun on kiinnostavaa. Not.

Suunnattoman surkuttelun kohteeksi joutui myös Matti Vanhanen, joka jäi niin kovin monien muiden jälkeen tällä listalla. Siis se sama pääministeri, joka toisaalta kai kuitenkin kuuluu siihen parjattuun poliitikkojen joukkoon, joka antaa itselleen jatkuvasti palkankorotuksia ja ansaitsee aivan liikaa.

Niinpä niin.

Häntäni on pihistetty

2006-10-31T17:26:00.000+02:00

Ihaata (ja Sohvin sähköpostiallekirjoitusta) lainatakseni, "juuri kun luulet, ettei sinulla ole enää mitään varastettavaa, joku vie sinulta hännän". Toisin sanoen juuri kun luulit, että olet selvinnyt syksystä kuivin jaloin ja hyvillä mielin tulee ikävä räntämyrskyhässäkkä ja puskee takin läpi sydämeen saakka ja latistaa kaiken. Lupauksistani huolimatta en mene tänään nyrkkeilemään, koska on surkea mieli ja huvittaa vain ja ainoastaan maata paksun peiton alla sohvalla ja syödä jotain hyvää. Tarvittaessa joku pahakin käy, mutta mieluummin jotain hyvää, kiitos. Olisipa takka, jonka ääressä lämmitellä. Ainakin sytytän sata kynttilää. Pah.

Kuva on lainassa, älkää suuttuko, ettehän.

OUCH!

2006-10-26T20:04:00.000+03:00

I so got my ass kicked today. Ouch! I was brave enough to go thai boxing again after a while and little did I know this'd be the day I get the most impressive bruise ever. Yes, conveniently just a week before Katri & Lauri's wedding. It'll go just perfect with my new sleeveless dress... I know, thai boxing is just asking for it but still.

So, I got paired with a girl 1) a lot taller than me and 2) a lot more pro-looking than me. Obviously, it doesn't take much to be taller than me but she was 2 metres or something silly like that. And I think my beginner look is fairly obvious to the eye and you'd think that that might affect how hard you kick someone. But no. I got thrown about properly (I flew 2 metres back whenever she kicked me in the stomach etc). And the bruises in my wrists, they came from her killer side kicks that'd crack even an elephant's ribs. She actually bruised me through the pads! Some of the kicks came alarmingly close to my head but all I could do was to trust her skills. Madness. Absolute madness but good fun.

Just like a rubber ball I'll bounce back and will definitely go back next week. Next time I'll just be a bit more careful at the point where they say "Now, take a pair".

On kulunut vuosi

2006-10-21T17:07:00.000+03:00

Aika on ihmeellinen asia. Vuosi on kulunut siitä, kun muutin Tampereelta Helsinkiin ja valtavan paljon on tapahtunut. Nyt olen työ-/hyöty-/huvimatkalla entisessä kotikaupungissani ja paikoin ihmetyttää. Eilen kulutin aikaani kaupungilla ja keksin, että käynpä lukemassa sähköpostit Attilassa. Attilaa ei enää ollut, yliopisto on muuttanut. Sitten meinasin mennä korjauttamaan rikkoontuneen puhelimeni Elisan kauppaan. Kauppa oli muuttanut ja puhelin on edelleen rikki. TASY:n toimisto on sentään jotakuinkin ennallaan, laatikostot täynnä minun kirjoittamia muistilappuja ja sydämellä askarreltu edarivaalijuliste seinällä. On ikävä TASY-aikoja.

Aika on tehnyt myös sen, että havaitsen itsessäni uusia keski-ikäistymisen merkkejä jatkuvasti. Hotellihuoneessa eri ohjelmanumeroiden välissä lepäily on mielestäni ollut aina kuolettavan tylsää. "Ei minua nukuta, puolen tunnin power nap on typerää" olen ajatellut niin perheen lomamatkoilla kuin erilaisilla seminaarireissuillakin. Niinpä niin ja joopa joo, kuten tavataan sanoa. Viime torstaina 45 minuuttia yksin rauhassa hotellihuoneessa tuntui ruhtinaalliselta ja rauhoitti mieltä ihmeesti, nukahdinkin hetkeksi. Lisäksi olen viime aikoina tullut siihen tulokseen, ettei hyviä tv-ohjelmia saisi näyttää kymmenen jälkeen illalla - kunnon kansalaiset menevät nukkumaan yhdeltätoitsta. Ei tule ikä yksin.

Kuolleista

2006-10-08T16:37:00.000+03:00

Luen kuolinilmoituksia. Tänään pohdiskelin tavallista pidempään, millainen elämä kenelläkin ilmoitusten ihmisistä on takanaan. Toisista ilmoituksista voi päätellä, kuinka lähtijän matka on päättynyt: riuduttiko pitkäaikainen sairaus vai kaatoiko yllättävä elonkäänne, toisissa surijanakin on vain nimetön tytär. Mitä kaikkea on tapahtunut siinä välissä, kun tyttövauva 1908 syntyi Tampereella ja vanha nainen 2006 kuoli Helsingissä? Eräs tämän päivän ilmoitetuista oli syntynyt Kuolemajärvellä. Kummallista.

Kuolinilmoitusten takana on paljon pohdittavaa, sellaista, mitä ei tule ajatelleeksi ennen kuin kuolema niittää läheltä. Millainen värssy parhaiten kuvaa kaipuuta ja lähtenyttä ihmistä, tuleeko ilmoitukseen perinteinen risti, vaikkei vainaja erityisen uskonnollinen ollutkaan, onko siunaustilaisuus avoin kaikelle kansalle vai onko siunaus toimitettu lähimpien läsnä ollessa? Mitä kaikkea vainajasta mainitaan: toiset sanovat vain "rakkaamme", toiset nimikoivat useamman eri roolin. Mitataanko vainajan arvostusta palstamillimetreinä, vai luotetaanko siihen, että kuollutkin ymmärtää, että Hesarin kahden palstan ilmoitukset ovat naurettavan kalliita?

Kuolema ylipäätään hämmentää. Että ensin ollaan täällä ja sitten ei enää ollakaan. Tämä aiheuttaa perinteistä "mikä on elämän tarkoitus" -ahdistusta. Sekin minua ihmetyttää, ettei kuolemasta koskaan puhuta. En tarkoita, ettäkö kuolemakysymyksissä pitäisi kaiket päivät piehtaroida ja voivotella, kuinka kaikki päättyy ja elo on väliaikaista vain. Mutta mainitsepa kokeeksi kuolema jollekulle, jolle kysymys ei ole erityisen ajankohtainen. Se hämmentää heitä. Kuolemasta syyttä suotta puhuvaa pidetään outona, ajatellaan, että päästä heittää eikä ole päässyt yli omista menetyksistään.

Olen miettinyt myös sitä, miksi hauta on niin tärkeä paikka. Ei kuollut siellä ole. Ruumiin ja sielun yhteensulautumisesta kai siinä on kyse. Koska ei tiedetä, mihin kuolleen olemus ja henki on mennyt, surraan siellä, missä on vaihtoehtoisesti joko arkku tai uurna, jonka sisältöä puolestaan ei kukaan liiemmin halua ajatella. Perinteisten arkkuhautajaisten kulku on tuttu ja turvallinen: arkku hautaan, kukat päälle ja sitten syömään, ruokailun aikana hauta onkin jo täytetty ja se siitä. Jouluna viedään kukka ja kynttilä. Uurnanlasku puolestaan on outo tilaisuus, tai oma kokemukseni siitä oli. Jotenkin kuollut oli hämmentävän arkisella tavalla lähempänä kuin "tavallisissa hautajaisissa". Uurna oli painava, kokonaisen ihmisen tuhkat painavat yllättävän paljon. Kun uurna on haudassa, täytyy hauta peittää itse, ja täytettyä kuoppaahan aina tampataan. Haudalla hyppiminen tuntuu irvokkaalta. Hautajaisten jälkeen päivä on aina kummallinen, istuskellaan hiljaa ja mietitään miten tästä eteenpäin. Uurnanlaskun jälkeen voi mennä kuuntelemaan Agit Propia Teatteriravintolaan ja sitten jatkoille Jokelaan.

Ihmisiä syntyy ja kuolee, ei kai siinä sen ihmeempää ole. Aikaisempaan kirjajuttuun lisättäköön, että tulevaisuudessa luettavien kirjojen listaan on lisätty Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia.

Kirja-asioita, kun kerran haastettiin

2006-10-06T15:27:00.000+03:00

1. Kirja, joka muutti elämäni
Monet kirjat ovat hetkittäin muuttaneet elämääni, pidempiaikaisiin muutoksiin uskon olevan kuitenkin myös muita syitä. Toisinaan kirja aiheuttaa hetkellistä ajatusten selvyyttä, kaikki näyttäytyy ohikiitävän hetken selkeältä ja asioiden merkitys kirkastuu. Tämän ovat aiheuttaneet mm. Herman Hessen Kylpylävieraana Badenissa ja Banana Yoshimoton Kitchen.

2. Kirja, jonka olen lukenut useammin kuin kerran
Eduard Uspenskin Alas taikavirtaa on ihana ikiklassikko, joka lapsena miltei kului puhki ja olenpa aikuisenakin sen pariin muutaman kerran palannut. Mahtava kirja, jossa taloilla on jalat ja joessa virtaa maitoa.

3. Kirja mukaan autiolle saarelle
Sinuhe Egyptiläinen on ollut minulla kesken vuodesta 1994. Ehkä autio saari kannustaisi lukemaan sen loppuun. Tai sitten ei. Oikeasti ottaisin jonkun muun kirjan.

4. Kirja, joka teki minusta hupakon
En ymmärrä kysymystä.

5. Kirja, joka sai minut kyyneliin
Olen tyttö - miltei mikä tahansa kirja itkettää, kun sille päälle sattuu

6. Kirja, jonka toivoisin tulevan kirjoitetuksi
Katrin ja Veeran keittokirja. Rakastan keittokirjoja, keräilen niitä ja lueskelen elon tuskaa lievittääkseni sunnuntaiaamuisin.

7. Kirja, jonka toivoisin jääneen kirjoittamatta
Mistä minä tietäisin, kun en ole lukenut kaikkia niitäkään, joista olen sitä mieltä, että onpa hyvä että ne on kirjoitettu.

8. Kirja, jota luen parhaillaan
Carl Hiaasenin Sick Puppy. Oikein hauska ja viihdyttävä kirja hyvän ja pahan häilyvästä välimaastosta. Myös samaisen kirjailijan Lucky You viihdytti minua oikein paljon. Tiettävästi näitä opuksia on käännetty myös suomeksi, mutta toki filologina luen kaiken aina alkuperäiskielellä...

9. Kirja, jonka olen aikonut lukea
Hyllymetreittäin on näitä kotona, sieltä ne syyttävästi minua katsovat, kun rauhassa yrittää nauttia tv-tarjonnasta. Listalla kärkipäässä on mm. Andreï Makinea, Harry Potteria, lisää Banana Yoshimotoa, uusia keittokirjoja, lisää Boris Akuninia ja joitakuita venäläisiä klassikoita, joista pitäisi löytyä asiaa esseeksi asti.

10. Haastan viisi bloggaajaa
Katri, Sohvi, Piri, Pärä ja Sanna V.

Tuntemattomia ihmisiä

2006-09-19T10:24:00.000+03:00

Viime aikoina olen erityisen paljon miettinyt kanssaihmisiäni erityisesti julkisissa kulkuneuvoissa. Mihin he ovat menossa, mistä tulossa? Mitä tekevät työkseen ja mahtavatko olla onnellisia vai hirmuisen yksinäisiä? Oikeastaan en ole koskaan aiemmin pitänyt ihmisten tarkkailusta. Se ei ole aiemmin kiinnostanut minua lainkaan. Lisäksi se aiheuttaa mielestäni liikaa ratkaisemattomia kysymyksiä ja tuntuu vain siltä, ettei pieni pääni pysty kaikkea käsittämään.

Samanlaisen tuntemuksen aiheuttaa avaruuden miettiminen. Miten joku voi laajentua jonnekin, jos sitä jotakin ei ole olemassa, jos siellä ei ole edes tyhjää? Mikä on ääretön? Kuinka voin maan pinnalla nähdä jonkun tähden, jota ei mahdollisesti ole enää olemassa, on vain kaukaisuudesta tänne matkustava valo? Menee pienen humanistin pää vallan sekaisin moisista ajatuksista.

Tuntemattomat ihmiset ovat yhtä hämmentäviä. Kaikilla on oma elämänsä, omat kummalliset tapansa ja omat elämänpiirinsä, jotka toisinaan risteävät mitä hämmentävimmällä tavalla. Tänään seisoin bussipysäkillä saman naisen kanssa, jonka kanssa viime viikolla yhdessä ihmettelimme, kun tuhma bussinkuljettaja ajoi pysähtymättä pysäkin ohi ilman mitään ilmeistä syytä. Tänään meillä ei ollut enää mitään yhteistä.

Maailman hauskimmat kahvilat

2006-09-16T16:31:00.000+03:00

Kävin tänään erityisen erikoislaatuisessa pienenpienessä kahvilassa. Tai kioskilla, tarkemmin sanottuna. Olin kuullut huhuja, että Karhupuiston lippakioskilla on oikein letkeä tunnelma. Kotimatkalla kaupunkireissulta hyppäsin ratikasta ja menin kokeilemaan. Huhut osoittautuivat oikeiksi. Kahvi oli hyvää, muitakin herkkuja olisi ollut tarjolla, vaan hillitsin itseni. Syysaurinko helli ulkoilmakahvittelijoita ja syksyn kirpeys virkisti mieltä vähintäänkin saman verran kuin kahvikin. Netissäkin kyseinen ihanuus asustaa: Bear Park Cafe.

Pienet ja sielukkaat kahvilat kuuluvat suosikkeihini kaikista maailman asioista. Kahvilan tarkoitus on vain tuottaa hyvää mieltä, ei ravita nälkäistä, hötkyillä maailman kiireissä, olla ajankäytön kannalta tehokas, vaan ainoastaan tuottaa hyvää mieltä. Aito kahvila nauraa mukaan otettaville pahvikahveille - kahvilassa kuuluu istuskella tarpeettoman kauan.

Uuden löytöni lisäksi suosikkilistallani ovat mm. ihanainen Vohvelikahvila Tampereen pienimmässä ja herttaisimmassa kivitalossa sekä jo edesmennyt teinivuosien suosikki Truben yläkerta Joensuussa.

Eläköön kahvilakulttuuri! Mutta miksi kahviloissa ei koskaan tule enää käytyä?

Kuva on lainassa Bear Park Cafen nettisivuilta.

Naapuri

2006-09-04T22:23:00.000+03:00

Maailma on outo paikka. Toisinaan kaikki tuntevat toisensa eikä voi päätään kääntää ilman että vieressä on vähintäänkin kummin kaiman serkku (ks. mm. Katrin blogi). Toisinaan taas ihan lähellä oleva ihminen voi olla niin kovin kaukana. Tänään kun tulin nyrkkeilytreeneistä edelläni rappukäytävään meni vieraan näköinen nuori nainen. Portaita peräkanaa kiivetessämme ehdin jo miettiäkin, että mahtaako arvaukseni henkilön kotiovesta osua kohdalleen. Niinpäniin, seinänaapurinihan se oli. Kuinka voi asua liki vuoden vierekkäin kohtaamatta kertaakaan? Tiedän moneltako hän käy aamuisin suihkussa, moneltako lähtee töihin - molemmat hieman ennen minua - sekä sen, että hänen miespuolinen ystävänsä puhuu amerikanenglantia liian kovalla äänellä makuuhuoneessa, mutta kertaakaan emme olleet toisiamme nähneet. Hymyilimme rappukäytävässä ja hämmästelimme toisiamme hetken, sitten menimme kotiimme ja kävimme yhtä aikaa suihkussa. Hämmentävää. Merkityksetöntä, mutta hämmentävää.

Jalkapalloa. Ihmeellistä.

2006-08-27T18:42:00.000+03:00

Jo on aikoihin eletty, kaikenlaisia ihmeitä sitä ihminen elämässään saakin todistaa. Viimeisimpänä elon kummallisuuksista todisti eilinen jalkapalloilu (asiantuntevamman kertomuksen aiheesta antaa blogissaan Arto): Minä tykkäsin siitä. Kauhunsekaisin tuntein suostuin, kun Arto aamulla pyysi mukaan vajaalukuiseen joukkueeseen. Ajattelin, että aatteen puolesta ovat monet pahempiinkin taisteluihin joutuneet, kaipa sitä muutaman pallopelin kestää. Olin varma, että ennen ensimmäisen pelin loppua jo henki menee tai vähintäänkin maine (ne rippeet, joita siitä nyt ylipäätään on enää jäljellä). Pelotti aivan valtavasti. Eniten kai se, että jouduin tuttujen ihmisten kanssa täysin uudenlaiseen tilanteeseen - vuosien yhteissaunonnan ynnä muun jälkeen rinnakkain pallon perässä juokseminen jännitti hämmästyttävän paljon. Lisäksi uskoni palloilutaitoihini oli vähintäänkin heikko, edellinen jalkapallokokemukseni kun on ajalta, jolloin lajia harrastettiin ahkerasti myös Neuvostoliitossa.

Mutta jalkapallo yllätti, se olikin kivaa! Ja todistettavasti ainakin kerran minun seikkailuni vastustajan jaloissa johti muutaman mutkan kautta maaliin! Lisäksi sain tietenkin myös asiaan kuuluvia taisteluarpia, kun Kokoomus-pelissä onnistuin seikkailemaan omissa jaloissani niin, että lensin komeasti vähintään puolivoltin verran. Polvi, lonkka, kyynärpää, olkapää sekä kämmen muistavat tuon pelin vielä kauan. Meni hiekkaa ihon alle niin kuin aina lapsena kun kaatui. Mainittakoon ilmalennostani vielä sen verran, etteivät arvon kokkarit vaivautuneet keskeyttämään peliä, jotein kierin pois kentältä, jotta peli sai jatkua. Onneksi tv-kamerat eivät olleet paikalla.

Huomenna palaan liian pitkän tauon jälkeen thainyrkkeilyn kiehtovaan maailmaan. Saa nähdä, kuinka palloiluvammani siitä selviävät...

Pieniä asioita aamulla

2006-08-25T11:49:00.000+03:00

Tänä aamuna elämässäni on ollut paljon pienen pieniä asioita, jotka saivat minut oikein hyväle tuulelle:

- Eilen ostamani uusi lampunvarjostin näyttää makuuhuoneessani oivalliselta. Sisustustavarat saavat minut onnelliseksi. Turhamaista, kenties, mutta mitä siitä.

- Aamiaisella join Englannista tuliaisena itselleni tuomaa mehua. Oli hullunkurista maistaa Englantia kotona Suomessa - maku oli hyvä, mutta väärässä paikassa. Miksi, oi miksi ei täällä myydä Robinson Apple & blackcurrantia!

- Meiran kahvipaahtimo tuoksui huumaavan hyvältä, kun kävelin töihin. Kuulema jotkut siitäkin valittavat. En ymmärrä miksi.

- Hakaniemen uuden Café Javan latte maistui suorastaan mainiolta. Note to self: Juo useammin hyvää kahvia.

- Toimiston sisustusprojekti etenee edelleen. Paikka alkaa hiljalleen näyttää siltä, että töissä voi olla kivaakin. Erityisen iloinen olen työpöytäni uudesta sijainnista: nurkan takana niin, että nitoja ei päivittäin katoa pöydältä ja ikkunasta näkyy puisto.

Hyvä mieli lisää hyvää mieltä. Erityisen loistavaa!

Ponderings on the past and the present

2006-08-16T19:39:00.000+03:00

I've just spent a most delightful week with Petra & Paul in Eastbourne. Got to see people I haven't seen for way too long & got to finally see my beloved England again as well. I did loose my lip balm to the war on terror at Stansted, though. But that was because of my own stupidity, shouldn't have had it in my handbag.

Being on holiday in a country where I once lived was, in a way, a most bizarre experience. I went to look for my life and found plenty of familiar things: Silly hot & cold taps and electric showers, cheap and good pub food (yes, good as in tasty, all you mean people mocking the English cuisine!) & Boots' fantastic meal deals were still there, Ribena, Quavers and the never ending debate (at least in the British/Finnish circles) on whether Cadbury's Fruit & Nut's better than Fazer's purple hadn't gone anywhere either. Oh, and naturally, real ale tasted as heavenly as always (though, apparently, drinking it still makes me look like an old man). But I didn't find my life there anymore. I guess it moved to Finland with me in 2002. It felt odd.

As it always does, this time, too, time had done its job shaping the image of the place in my head & what it used to be like living there. I'd like to remember just the good & fun bits: all the happy pints at the Malt Shovel, the fun I had camping in Scotland and how amazingly well I did at the exams :). Last week I thought about all that quite a bit. In real life, I now remember, I was actually quite lonely in Coventry, especially after Heli & Titta went back to Finland. But enough about sad stuff.

All in all, it was a good holiday and it made me see how good my life is now - I guess that's what holidays are for. Also, Petra said something that made me smile (well, she said lots of things but that's another story). She's been following the blogs of e.g. Arto, Esa, Jukka, Katri, Jani, Sohvi, Linda & Piri (and all others, don't be offended if you're not mentioned). "I'm just so happy for you, you seem to have such wonderful friends!" is what she said. So don't be surprised if you get a comment on your blog from her one of these days :)

Borgbacken, Borgbacken!

2006-08-07T20:32:00.000+03:00

Tänään oli erityisen hauska päivä! Olin 8-vuotiaan kummityttöni Katariinan kanssa Lintsillä jotakuinkin kuusi tuntia. Lisääkin olisimme vielä jaksaneet, vaan joku raja se on hauskanpidossakin pidettävä. Etukäteen olin miettinyt, että onko se nyt tarpeen, että minullakin on ranneke. Eikö riittäisi jos lapsella on hauskaa ja minä katson vierestä. Eritoten kun en oikein koskaan ole viihtynyt kaikenmaailman vatkaimissa, joissa tulee vain paha olo ja luulee kuolevansa. Nielin kuitenkin etukäteisoksennukseni ja päätin kestää kieputuksen kuin mies js se oli ehdottomasti sen arvoista!

Kovin monta laitetta ei jäänyt kokeilematta - vain pari kauheinta sekä tietenkin Muksupuksu (johon olen liian pitkä! *merkitsee rastin seinään*) Vuoristoradassa luulin aidosti kuolevani (kyseessä oli noin elämäni kolmas vuoristorata-ajelu, ei kauhein niistä, mutta sikäli vaikein, että lapsen seurassa en voinut huutaa ilmoille kaikkia niitä sanoja, jotka ihminen kuolemanopelossaan haluaisi huutaa) ja Mustekalaankin olivat pirulaiset lisänneet jonkin ylimääräisen jousen, että hyppyytti totuttua enemmän.

Ehdottomasti hämmentävin kokemus oli Vekkula. Muistan, kuinka jotkin osiot olivat pikkulapsena vaikeita ja pää meni pyörälle. Seuraava muistikuva on teinivuosilta, jolloin hallitsi kaiken ja naureskeli lapsuuden vaikeuksille. Lienen kääntynyt elämässäni jo ehtoon puolelle ja kehä on sulkeutunut: hullun talon sisältä löytyi jälleen erinäisiä vaikeita paikkoja ja päästä huippasi paikoin oikein kunnolla. Ja kun nyt tunnustusten tielle ryhdyin, niin mainittakoon vielä, etten uskaltanut mennä siitä punaisesta pyörivästä putkesta läpi. Lapset olisivat nauraneet kaatuvalle tädille. Viimeisessä liukumäessä oli myös hengenlähtö lähellä. Surullista...

Päivän suosikiksi nousi kuitenkin Linnunrata, jossa kävimme peräti neljä kertaa. Jostain syystä liian jyrkkää alamäkeä liian kovaa vauhtia meno ei ole lainkaan niin kammottavaa, kun ei näe mihin on menossa. Hyvänä kakkosena tulee Pikajuna, jonka ajoimme läpi kahdesti.

Joka tapauksessa voitin itseni, en oksentanut, en kuollut ja - tunnustettava se on - minulla oli aidosti hauskaa. Sitä varten kai huvipuistot ovat. Menen toistekin, ehkä jopa Vuoristorataan.

Kuvassa kakkossuosikki Pikajuna, lainattu Lintsin kotisivuilta www.linnanmaki.fi

Matkakuumetta

2006-08-04T14:18:00.000+03:00

Ai maailma! Lähden tiistaina vihdoin ja viimein Englannin-retkelle, jota niin kovin taannoin hehkutin ja kaipailin. Olen onnesta soikea! Rakas majoittajani Petra kertoi, että hyvinkin saan matkaan lentokentältä Eastbourneen kulumaan puoli päivää, mutta ei sekään edes haittaa. Kaipaan väärällä puolella tietä ajavia autoja, enkä malta odottaa, että pääsen jälleen tuskailemaan mahdottomuudessaan huippuluokkaa olevan julkisen liikenteen kanssa.
Ajatus oikeasta lomasta on myös sangen kiehtova. Siksi toisekseen, siitä on aivan liian kauan kun viimeksi olen matkustanut yksin. Saa olla juuri niin rauhassa kuin haluaa, se on hyvä tunne. Ulkomailla ei sitä paitsi tarvitse vastata puhelimeen. Taidanpa oikein aktivoida vanhan brittiliittymäni aidon tunnelman lisäämiseksi.
Näkymiin kesäpäivillä - be there tai ole ihan pöllö.

Tahtoo lomaa!

2006-07-26T19:48:00.000+03:00

Espanjassa oli loisteliasta, oikein hyvä reissu. Mutta kerron siitä joskus toiste lisää...
Nyt lähden mökille kaivelemaan haapoja maasta, kun pirulaiset valtaavat kaiken liikenevän maan. Metsät ovat kivoja. Voi halailla puita ja kaikkea. Terapeuttista, kyllä.

Turismia

2006-07-17T13:37:00.000+03:00

Kotiseututurismi on kivaa. Tulee sellainen olo, että on lomalla vaikka onkin töissä, kun laittaa turistilasit päähän ja katselee kotikaupunkiaan erilaisin silmin. Eipä sillä, Helsinki on vielä sen verran uusi tuttavuus, että uutta ihmeteltävää riittää vielä pitkäksi aikaa. Lauantaina kuljeskelin pitkin kaupunkia. Teki mielelle hyvää mennä juuri sinne mikä suunta milloinkin näytti houkuttelevalta, kääntyillä kaikkein pienimmille kaduille ja ihmetellä vanhojen rakennusten ihanuutta ilman kiireen häivää tai käsitystä kartasta. Olen sitä mieltä, ettei ihminen voi kaupungissa eksyä - onko aina niin tarpeellistakaan tietää täsmälleen missä on, kyllä se aikanaan selviää.
Eilen puolestaan kävimme laiva-ajelulla. Olin jo pikään haaveillut jonkinlaisesta turistilaivailusta, kun kerran meren äärellä asutaan, mutta turistiveneiden kiskurihinnat olivat pitäneet minut tukevasti maan kamaralla. Vaan äitipä olikin niin kiltti, että tarjosi minulle sekä Akille laivaretken. Ja kivaa oli, suosittelen!
Mutta nyt lähden turisteilemaan Espanjan auringon alle - Hola!

Kuvan lainasin osoitteesta http://taivasalla.net/

Maailman paras peli!

2006-06-29T13:15:00.000+03:00

Nyt se on löytynyt: peli, jota minäkin jaksan pelata tuntikausia! Enemmälti urheilua sisältävät kesäiset pelit, kuten jalkapallo tai muut juoksupelleilyt eivät ole minua koskaan liiemmin jaksaneet kiinnostaa. Lapsena jäin aina kesäisin ilman leikkikaveria, koska en nähnyt mitään syytä miksi juosta päättömästi ympäri pihaa ja kiljua koko ajan. Krokettiinkin kyllästyy ennen pitkää, kun ei ikinä osu niihin aivan liian pieniin portteihin, eikä tikkaakaan jaksa loputtomiin heittää, johan siitä kärsii mökin seinäkin.
Vaan juhannuksenapa löytyi uusi suosikkilaji - taistelupetankki! Arvelin Kyynäräisen keksivän päästään, kun esitti, että pelataan taistelupetankkia. Mutta ajattelin, että pelataan sitten, samahan tuo onko laji oikeasti olemassa vai ei, jos hauskaa on. Ja hauskaa oli, melkein ei malttanut saunaan mennä kun pallo niin kivasti kimpoili kallioilla ja meni sammalen alle piiloon! Vierähti useampi tunti mökin lähipusikoissa rämpien eikä edes haitannut, että Arton kanssa hävittiin oikein kunnolla.
Tänään seikkailin internetin ihmemaassa ja hämmästyin suuresti. Pikaisella googlauksella löytyi Taistelupetankkiliitto. Se on sittenkin ihan (tai ainakin melkein) oikea olemassaoleva laji, ihmeellistä!
Alustavien suunnitelmien mukaan pelaamme seuraavan kerran viimeistään ensi viikolla - be there or be ihan tavallinen tikanheittäjä.

Kuva: www.taistelupetankki.fi

Holiday plans

2006-06-17T12:39:00.000+03:00

Right. I have to get to the UK soon. I'm going all funny in the head. I just booked flights to Warsaw for Anssi and ended up looking for flights to London for myself. Flying seems to be surprisingly cheap these days if you know when & where you're going early enough. But, as I wouldn't be going to London, I had to check how much a train to e.g. Eastbourne would be. This is the bit that proves I really need to go there: Stupid bloody Virgin Trains won't tell you how much the train tickets cost unless you sign in on the website. This should've made me mad but instead it made me smile & remember all the massive rows I've had with them. We have exchanged sooo many letters involving various problems I've had with them but in the end I won (?) & got my money back. And just seeing Birmingham New Street on the silly website made me all emotional. All the times I nearly missed my train there... Looking for train stations (yes, I do actually have a life but I still decided to spend some time looking for familiar train stations on the internet...) I also came across Twickenham. Fantastic rugby - go see for yourself! Beats football any day (though vicious rumours say that Johnny Wilkinson's been drinking too much & is no longer the cutest ever rugby player, but as I haven't seen this for myself he's still my hero). And, my all time favourite, Wimbledon where mum & dad always got me some Rowntrees fruit pastilles when I was a kid to keep me quiet on the tube (how come no-one ever gets me sweets anymore to keep me quiet?!). Funny how you can just not think about some things for a long time but then something reminds you of one little thing & then you can't stop thinking about it. I need either therapy or a trip to my 2nd home. Think the flights are cheaper.

So, there's a chance I might be able have a holiday of some sort maybe in August (after having had to go to Spain for work, poor me). My original plan was just to go to Joensuu and do absolutely nothing but be alone (well, apart from all the frogs & bugs of all sorts that there are) at the family summer cottage. Think it's time for a change of plans.

Look how many links I managed to get into this one! How good am I!

Picture: The Wonbles of Wimbledon at www.copyrights.co.jp

Not at all what I was going to write

2006-06-11T21:27:00.000+03:00

This weekend has been the nicest two days in my life for a long, long time. One part of it, of course, has been the amazing weather – first real days of summer. And, closely related to the weather, is my balcony. Apart from when I went out to watch

England

play I’ve spent most of the weekend on the balcony. I’m sat outside right now, too.

So, time for confessions. That’s already three examples of things that I like: my balcony, summer and, perhaps bizarrely, England. Or English, rather. But as some of my experience of the language is so closely tied with the country I’m quite fond of the place itself as well. After the football match yesterday I ended up staying in the pub for a bit longer, just to speak English. It made me miss the times when I lived in Coventry. There's so many things about it I miss (most people who've been there think I'm mad as apparently you're not meant to like Coventry but never mind). I hadn’t thought about it for a long time, I’m happy in Helsinki. But still, it wasn't easy realizing that with my current ideas on what I want to do when I grow up, I can’t go back there. Like having two homes but you can only live in one of them. Unless, of course, I find a wealthy husband, move there and become a housewife. Or maybe when I’m retired… I dont' know if that makes any sense and of course there's alot I don't like about the place and things are never that simple but still, I miss living there and I miss some people there a lot too.

Strange how I got writing about that. What first got me writing today’s two hot-air balloons that just flew by. I wasn't meant to say I miss Coventry, I was meant to say I’m in love with Helsinki. Hot-air balloons, people going by on their skateboards when I’m sat on my balcony, kids asking me how to get to Linnanmäki, all my friends who live here, my job, my home. And how I used to hate this place! It’s only a year and a half ago I could never, ever have imagined I’d voluntarily move here, even just visiting made me angry. Now I’m so happy with my life there isn’t much more I’d ask for, but that’s another sad story I won’t bore you with right now. But still, I miss my life in the UK.

Picture: www.freephoto.com

Sosialidemokraattista hallitustyöskentelyä

2006-06-05T20:52:00.000+03:00

Kerran erään katastrofaalisen Venäjän-matkan (josta voin toki kertoa enemmänkin mikäli se ketään kiinnostaa) yhteydessä muotoutui sanonta, jonka mukaan byrokratian määrä maailmassa on vakio. Jos rajamuodollisuudet menomatkalla sujuvat joutuisasti, jäädään paluumatkalla takuuvarmasti kuudeksi tunniksi rekka-/passi-/tullijonoon ja joku sininen leima on varmasti jäänyt leimaamatta johonkin pieneen paperinpalaan. Tämä havainto on sittemmin osoittautunut paikkansapitäväksi myös muissa yhteyksissä.

Tänään tuli todistettua todeksi myös toinen vakioihin liittyvä väite: luottamustoimien määrä ihmisen elämässä pyrkii pitäytymään tietyllä tasolla. Aiemmat luottamustoimeni erilaisissa puljuissa Tampereella ovat juuri ja juuri ehtineet haihtua historiaan. Osasta olen luopunut niinkin vastikään, etteivät edes kaikki kokouspalkkiot vielä ole ehtineet tililleni enkä tästä vapaudestani ollut vielä varsinaisesti siis kerinnyt edes nauttia. Niin jopa luottamustoimien haltijakummi oitis tämän epäkohdan, suoranaisen luottamustoimivajauksen, elämässäni havaitsi ja sujautti minut taloyhtiön hallitukseen ilman mitään ennakkovaroitusta. Viattomasti menin ensimmäistä kertaa elämässäni yhtiökokoukseen, koska uskon, että yhtiökokouksissa kuuluu käydä (minulle tarjottiin myös vaihtoehtoista toimintaa oluen parissa, mutta valitsin silti kokouksen). Ja kas, ilmeisesti osasin jotain älyllistä siellä sanoa, koska uutta hallitusta valittaessa heti minua esittivät. Ryökäleet. No ei vainenskaan, uudet kokemuksethan tekevät elämästä vain kiinnostavaa. Jostain syystä puheenjohtaja ei vaan liiemmin innostunut hymyilemään, kun sanoin, että minulla on taipumus tulla valituksi kaikenlaisiin hallituksiin, mutta kaipa tuo tuosta pehmenee. Insinööreistä kun ei koskaan tiedä. Vaan kuulema se on oikein mukava, vieläpä ilmeisesti sinkku ;)

Ensimmäisessä kokouksessa vaadin, että lämmittimen korjaamisen lisäksi päätämme ostaa kukkia pihalle.

Tsädäm - parveke on valmis

2006-05-31T18:48:00.000+03:00

Tai no, eihän mikään ole koskaan valmis ja aina voi hioa ja parannella. Ja yhtä lattialaattaakin täytyy vielä hieman sahata (kaikki sahan omaavat toverit, huom.). Mutta kasvit ovat ruukuissaan, omatekoinen (ja myös vähintäänkin sopivasti kotikutoisen näköinen) pajuristikko köynnöskrassin kiipeilytelineeksi on kyhätty, seinäkoukussa roikkuu lyhty odottamassa vähemmän aurinkoisia hetkiä ja kukkien väri täsmää lattiaharjaan, kuten kuvasta näkyy. Pari kuukautta sisäkasvatuksessa ollut basilikakin pääsi tänään ensimmäistä kertaa ulos ottamaan aurinkoa.

Hienointa on tietenkin se, että huomenna alkaa oikeasti kesä = parvekebilekausi! Ja heti, kun jo aamusta on sen verran lämmin, etteivät paahtoleivät kylmene lautasella, alkaa myös parvekeaamiaiskausi. Viimeiset 22 vuotta olen joutunut elämään vailla vakituista mahdollisuutta parvekeaamiaisiin, vaan nyt loppuu sekin kärvistely!

Se, että parvekeprojekti on parin viime päivän aikana edennyt näinkin hyvää vauhtia johtunee siitä, että olen yksinkertaisesti pohjattoman iloinen ollessani edelleen hengissä liittokokouksen ja 100-vuotisjuhlien jälkeen. Jossain vaiheessa viime viikon loppupuolella olin vakuuttunut siitä, että henki menee ennen sunnuntaiaamua. Vaan toisin kävi ja ohi on. Onneksi tämän kokoisia liittarispektaakkeleja on vain joka toinen vuosi. Joskin siirtymiseni uusiin tehtäviin varmisti sen, että olen näillä näkymin järjestämässä myös sitä seuraavaa 2008...

Mahdottomia työrupeamia

2006-05-22T22:00:00.000+03:00

Ah ja voih. Joskus päätin, etten kirjoita tänne työasioita. Vaan tilanteessa, jossa ei ole enää elämää, on vain työ, ei voi kirjoittaa muusta. Tulen siis työkaapista.

Liittokokous on 60 tunnin päässä. Kiire on järjetön, tänään olin 11,5 tuntia töissä, mutta toisaalta sainkin paljon tehtyä. Helpotusta on näköpiirissä joskus lauantain ja sunnuntain välisenä yönä - Stellan keikasta aion ainakin nauttia täysillä, vaikka kaikki kaatuisikin sitten siihen. Ja ehtiihän sitä sitten nukkua jossain toisessa kuussa...

Vaan nyt on yhden Bubble Bobblen aika. Nähdään Tampereella.

Days that bug me

2006-05-14T20:19:00.000+03:00

I've never quite understood the purpose and sense of days dedicated to certain kind of people in our lives. Like St. Valentine's day (the international version's a plot to make single people feel they're useless, the Finnish "Friend's day" version of it is just an excuse for ignoring your friends for the rest of the year), Women's day (why isn't there a Men's day too?), etc. Maybe people would forget to appreciate what they have in their life if you don't tell them to remember it in their diary. But if you forget it despite the fact that it's printed in your diary and everyone else in the country remembers it - then you're really in trouble!

Someone said on TV that mums get something silly like four times more presents on Mother's day than dads do on Father's day. That annoys me. What also annoys me is that I don't remember seeing such a fuss on telly about Father's day ever. What exactly is it that makes mums so much more special than dads? Apart from the obvious biological stuff, I don't see a difference. But does a few hours of excruciating pain (or so I've heard) really entitle women to use kids against men for the rest of their life? Have I just had a bizarrely equal relationship with both my mum and dad and thus don't see the great big difference between the roles of mums & dads? Or is it just that men know that the whining'll never stop if you don't get her tons of presents on any occasion, be it St. Valentine's, Women's day, Mother's day or any other day for that matter.

Don't get me wrong, I like it too when people are nice to me, get me presents & so on. But I love the people I love on any day, not just when I'm told to do so. An unexpected cup of coffee from a friend on an average grey wednesday makes me a lot happier than flowers and presents on a day when you're meant to buy people flowers and presents and there's no telling whether they actually mean anything on that particular day or if it's just because that's what you're meant to do.

None the less, happy Mother's day to all mothers, especially my own, of course. Let me know if there's a Sister's day, a Brother's day, a Single Friend's day, an I-Don't-Want-Kids-But-I'm-Still-Normal's day and an I-Want-Kids-But-Haven't-Found-The-Right-Mum/Dad-Yet's day too.

Olinpa eilen ahkera

2006-05-09T19:54:00.000+03:00

On asioita, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että ne saattavat hyvinkin jäädä tekemättä. Lakanoiden mankelointi, muuttolaatikoiden purku jne. Arvelin, että parvekekalusteiden öljyäminen olisi yksi niistä, vaan hah! Todistin olleeni väärässä. Vasta viikon olivat ehtineet kalusteet olla säiden armoilla ulkona ja jo iski öljyämisvimma. Olin oikeasti ajatellut, että tämäkin projekti tulisi tehtyä aikaisintaan ensi kesänä. Eikä siinä vielä kaikki. Olin miettinyt, että voisihan sitä sitten joskus öljytä lattialaatatkin, niin olisivat paremman väriset ja kestäisivät kauemmin, mutta tähän en uskonut tosissani itsekään. Vaan niinpä villiinnyin eilen illalla ja öljysin nekin!

Nyt jo näyttää parveke taas astetta valmiimmalta. Enää tarvitaan muutama kukkapurkki. Ja tietenkin innostus pajutöihin. Takaseinälle (tai ei siellä sitä seinää ole, siksi juuri) tulee pajuristikko, jota pitkin köynnöskrassienni sopii kiipeillä. Onneksi kaikkea saa IKEAsta, myös 180 cm pitkiä pajunpätkiä. Liljat pirulaiset pääsivät viikonloppuna kuivahtamaan, kun olin poissa, mutta kaipa nuo tuosta toipuvat.

Ja sitten tarvitaan parvekekauden avajaiset - niitä vietettäneen kesäkuun alussa.

Kuva: miun ikioma parvekelilja