Söin eilen etanoita

En ollut ennen syönyt etanoita, jostain syystä oli jäänyt kokeilematta. Mutta eilen päätettiin Katrin kanssa, että on aika olla aikuinen ja kokeilla. Ja kun kumpikin oli ensikertalainen, ei pelottanut niin paljon. Ei tarvitsisi hävetä, jos kokemus olisi epäonninen. Olivat valkosipulietanoita ne, ja ai että olivatkin hyviä. Toisaalta, mikäpä ei olisi hyvää yrttisessä valkosipulivoissa uidessaan. Maistuu vieläkin valkosipulille suussa. Aijai, namsnams.

Jossain etanoiden, pihvin ja valkosuklaakakun (tai gin&tonicin, viinin ja amareton, ihan miten sen ottaa) välillä tuli puheeksi kuukausipalkka. Miten kivaa on, kun saa säännöllisesti tietyn summan rahaa. Ei se summa niin järin suuri ole, mutta onpa kuitenkin enemmän kuin opintotuki. Tai no, rehellisyyden nimissä on toki muistettava, että enhän minä ole opintotuella elänyt enää vuosiin, mutta sanotaan vaikka asumistuki. Voi ostaa asioita, kun on kuukausipalkka. Hämmentävää.

Toiset närkästyivät, kun presidenttiehdokkaat eivät jossain tentissä tienneet paljonko maitolitra maksaa. "Eikö tasavallan presidentti juo maitoa?" En minäkään tiedä, minkä hintaista on se juusto jota syön. Maidon hinnan tiedän vain siksi, että sen tietämättömyydestä tehtiin televisiossa synti. Olen sen vartavasten tarkistanut kaupassa. Mutta kyllä siihen pari kuukautta meni, ennen kuin ymmärsin, että oikeasti voin ostaa sitä mistä pidän, ainoa ostokriteeri ei enää olekaan mahdollisimman halpa hinta. Kaupan täti katsoi oudosti, kun sain riemunkiljuntakohtauksen juustohyllyllä: "Voin ostaa sitä hyvää juustoa, mitä ennen on saanut vain äidin luona! Ei ole pakko ottaa halvinta pahaa edamia!". Yksinkertaista, mutta se oivallus teki minut onnelliseksi. Siihen juustoon kiteytyy kuukausipalkan sielu. Jostain syystä oman asunnon ostaminen ja järjettömän kokoinen asuntolaina eivät vielä riittävästi avanneet tätä säännölliset tulot -ajatusta... Juusto on konkreettista.

Mutta takaisin niihin etanoihin. Ovela kokki oli paistanut ne niin taidokkaasti ja kastiketta oli niin valtavan paljon, etteivät ne yhtään näyttäneet iljettäviltä. Se oli kiltisti tehty. Ja pihvikin oli taivaallista. Sen nimi oli lady steak. Kai siksi, että annokseen kuului paljon salaattia. Jätimme Katrin kanssa syömättä ne salaatit. Eihän muuten olisi jäänyt tilaa jälkkärille. Kun on kuukausipalkka, voi joskus käydä syömässä älykalliissa ravintolassa, juoda jatkoilla kahdeksan euron caipirinhoja ja keskustella ajasta ennen kuukausipalkkaa. Ja huomata, kuinka pinnalliselta kuulostaa.