Yrittäjyydestä

Yrittäjän elämä on erilaista kuin keskimääräisen kuukausipalkkalaisen. Tämän tietävät kaikki. Eräät tahot koettavat väittää, että keskeisin ero on siinä, että yrittäjä on aina töissä ja jatkuvasti on hirmu kamalaa ja raskasta. Yrityksiä on toki erilaisia, mutta aina voi vaihtaa takaisin kuukausipalkalle, jos on niin kerrassaan hirvittävää.

Minun yrityksessäni ei ole kurjaa. Töitä on riittävästi, mutta ei liikaa. Jos työnteko ei juuri jonain hetkenä huvita, niin yleensä ei ole pakko. Tänään ei hetkellisesti huvittanut. Tai olisi voinut huvittaakin, mutta koska aikataulu sen salli, päätin käyttää yrittäjän kallisarvoista aikaa tuntikaupalla ruoanlaittoon. Kuukausipalkkaa maksavat esimiehet eivät yleisesti ymmärtääkseni tällaista touhua arvosta. Ja sitäpaitsi aamulla nukuin pitkään ja sitten imuroin, jonka vuoksi "myöhästyin" töistä neljä tuntia. Siitäkään eivät useimmat pomot tykkää.

Perustin yrityksen ja tulin samalla downshiftanneeksi, kuten nykyään niin muodikasta on. 

Uimahalleista ja mummoista

Muistan koulun liikuntatunneilta elävästi joitain asioita. Rytmikäs "Voimistelukäyntiä, päkiä edellä!" rummun tahtiin komennettuna on niistä asioista yksi. Kerran sain haukut, kun mokasin lentopallossa, koska opettaja oli selittänyt säännöt väärin. Ja sitten olivat ne mummot uimahallissa.

Uiminen oli minulle nihin aikoihin muutenkin kovin haasteellista. Olin meinannut hukkua uimakoulussa (siinä sellainen saavutus, johon ei moni pysty) ja opin uimaan vasta toisella luokalla, enkä sittenkään ollut erityisen sinut veden nenään menemisen kanssa. Kylmäkin uimahallissa oli, ja saunassa taas liian kuuma. Mutta hämmentävintä uintitunneissa olivat uimahallin vakiomummot, jotka heittivät liikaa löylyä ja kyttäsivät, että kaikki ottavat uikkarin pois suihkussa. Ja auta armias sitä 80-vuotiaan (saattoivat toki olla 60, mutta tuntuivat lapsesta kovin vanhoilta) kaikkitietävän tuntemattoman suusta tulevan komennuksen pistävää äänensävyä: "Mitenkäs te tytöt uimapuku päällä suihkussa olette?" Pelonsekaisia tuntemuksia aiheuttivat ne mummot, eikä auttanut selittää, että oli ensin käynyt suihkussa ilman ja sitten vasta pukenut.

Uimatraumat ovat poissa, nykyään polskin mieluusti. Käyn uimassa aamulla, siis juuri siihen aikaan, kun paikalla on vain vakiomummoja ja uimahalli menee kiinni koululaisten uimatunteja varten. Maailma ei ole muuttunut miksikään. Yksi Hesarin vakiomummoista, Enni 84 v., on paikalla lähes joka kerta ja hän on ikänsä suomalla arvovallalla ottanut itselleen tehtävän valvoa lasten uimapukukäytäntöjä. Joka kerta huomautettavaa löytyy. Kunniansa kuulee joka kerta myös opettaja. "Mitenkäs te tytöt uimapuku päällä suihkussa olette?" aiheuttaa edelleen pieniä puistatuksia, mutta nyt ahdistun myös opettajan puolesta. Olivatko opettajat ennenkin muka minun ikäisiäni? Ja etten vain olisi niiden koululaisten silmissä sitten "yksi niistä ihme mummoista, joita siellä aina on, vaikka meidän vuoromme on jo alkanut".

Olen valinnut linjakseni, etten puutu keskusteluun suuntaan enkä toiseen. Täysin samaa mieltä olen Ennin kanssa siitä, että samat suihkusäännöt koskevat lapsia siinä missä vakiokävijöitäkin, mutten toisaalta halua lisätä pikkuhenkilöiden ahdistustakaan. Eikö sitä asiaa muka voi koulussa selittää ja perustella niin, että kaikki uskoisivat?

Lentopalloa en pelaa edelleenkään.

Kielikiukuttelua

Kaikki eivät puhu englantia. Kaikki, jotka puhuvat englantia, eivät lausu sitä natiivin lailla. Jotkut niistä, joilla vaikka puhuisivatkin englantia ei-natiivilla aksentilla, osaavat kuitenkin pääpiirteittäin puhua. Ja sitten on niitä toisia.

Ei siinä mitään. Ei kaikkien tarvitsekaan osata. Mutta voitaisiinko sopia, että ne, joille joidenkin kirjainten lausuminen on kertakaikkisen mahdotonta tai joiden mielestä ei edes tarvitse yrittää, eivät olisi tv:ssä lausumassa asioita niin, että kielitieteilijää vituttaa joka mainoskatkolla.

Subilla näytettävän seikkailumatkailusarjan nimi on MadVentures, ei MadWentures. Listeriabakteerin melkein nimikaima-suuveden merkki on Listerine AdVanced, ei AdWanced. Teinit voivat estää finnejään Clearasil Spot Blocker Pen -kynällä. En edes osaa kuvitella, mitä mainoksessa mainittava Spot "bloker" Pen (Tarkkaavaiset kuulijat huomaavat tämän kyllä. Setä sanoo selvästi "blouker") sitten tekee. Muuttaa finnit jätkiksi? Sellaisen haluankin oitis.

En minäkään käännä saksaa, kun en osaa.

Onni.

Ihmisestä tulee perin pohjin onnellinen, kun löytää paikkansa maailmassa.

Että tietää, kuka on.

Että tietää, miksi on.

Että pitää siitä, kuka on.

Että pitää siitä, miksi on.

Että tekee sellaista, josta tykkää.

Että tekee sellaista, jossa on hyvä.

Tästä aiheutuu onnen tunnetta, jota ei horjuta hetkelliset huolet.

Ehkä sitä ei voi saavuttaa, ellei ole ensin kokenut kaikkea päinvastaista.

Että ei ole oma itsensä.

Että ei näe tulevaisuuteen.

Että kritiikki syö sielun.

Että ei hahmota missään mitään järkeä.

Että tekee sellaista, jossa on jatkuvasti epävarma.

Että tekee sellaista, joka ei koskaan etene, vaikka tekisi kaikkensa.

Siksi pitää uskaltaa hypätä pää edellä jyrkänteeltä.

Pakkomatkustamisesta

Edellinen työni vaati paljon matkustamista. Sitä jaksaa aikansa ja sitten ei enää jaksa, mutta ei sitä välttämättä huomaa. Eilen matkustin junalla vapaaehtoisesti, ihan siksi, että itse olin päättänyt matkustaa juuri siinä junassa ja juuri Joensuuhun. Maisemat näyttivät jotenkin erilaisilta. Ärsyttävät kanssamatkustajat ärsyttivät edelleen, mutta eri tavalla. Koko juna tuntui jotenkin erilaiselta. Saatan matkustaa toistekin.

Amadeus

Ruotsinkielisessä teatterissa ei ennen esitystä kuuluteta, että sulkekaa nyt saatana ne puhelimet, kun jollain se kuitenkin soi kesken kaiken. Suomenruotsalaiset tietävät sen ilmankin.

Kyseessä oli Lilla Teaternin Amadeus. Rakastan Mozartia (siis olen rakastanut jo pidemmän aikaa, pidän pikkutarkoista koukeroista). Salieri oli hurmaava. Perverssi ilottelu sopi suomenruotsalaiseen suuhun niin mainiosti, että kenties meni paikoin jopa hieman överiksi. Musiikin nivominen esityksen osaksi oli toteutettu huikean hienosti - pianisti oli upea ja itse Mozartin ilmapianistin lahjat kerrassaan mainiot. Joko mainitsin, että Salieri oli loistava! Nauratti, kosketti, itketti, suututti.

Suomalainen kanssakatsoja vaan ei tiennyt, että kohtauksessa, jossa Mozartin ruumis dumpataan joukkohautaan pää edellä, ei ole mitään nauruntyrskähdyksen aihetta.

Menkää hyvät ihmiset katsomaan tämä!

Elämä

Se on sitten kummallinen asia. Elämä siis. Ihmisiä syntyy ja kuolee ja siinä välissä puuhataan jotain. Jotkut puuhaavat kauemmin kuin toiset. Joidenkin kuolema viiltää syvemmältä kuin toisten, mutta puolituttujenkin kuolema kuitenkin hetkeksi hätkäyttää.

Ilmeisesti ihminen on silloin rauhassa itsensä kanssa, kun näkee elämän juurikin noin, syntymän ja kuoleman välisenä puuhasteluna. Voihan sitä kaiken maailman suurista asioista murehtia, mutta jos siitä aiheutuu se, ettei ole onnellinen, on mennyt metsään. Jos siis onnistuisi puuhailemaan sellaisia, että sekä itsellä että läheisillä olisi kivaa, niin voisi ajatella onnistuneensa elämässään.

Siihen pyrin.