Jalkapalloa. Ihmeellistä.

Jo on aikoihin eletty, kaikenlaisia ihmeitä sitä ihminen elämässään saakin todistaa. Viimeisimpänä elon kummallisuuksista todisti eilinen jalkapalloilu (asiantuntevamman kertomuksen aiheesta antaa blogissaan Arto): Minä tykkäsin siitä. Kauhunsekaisin tuntein suostuin, kun Arto aamulla pyysi mukaan vajaalukuiseen joukkueeseen. Ajattelin, että aatteen puolesta ovat monet pahempiinkin taisteluihin joutuneet, kaipa sitä muutaman pallopelin kestää. Olin varma, että ennen ensimmäisen pelin loppua jo henki menee tai vähintäänkin maine (ne rippeet, joita siitä nyt ylipäätään on enää jäljellä). Pelotti aivan valtavasti. Eniten kai se, että jouduin tuttujen ihmisten kanssa täysin uudenlaiseen tilanteeseen - vuosien yhteissaunonnan ynnä muun jälkeen rinnakkain pallon perässä juokseminen jännitti hämmästyttävän paljon. Lisäksi uskoni palloilutaitoihini oli vähintäänkin heikko, edellinen jalkapallokokemukseni kun on ajalta, jolloin lajia harrastettiin ahkerasti myös Neuvostoliitossa.

Mutta jalkapallo yllätti, se olikin kivaa! Ja todistettavasti ainakin kerran minun seikkailuni vastustajan jaloissa johti muutaman mutkan kautta maaliin! Lisäksi sain tietenkin myös asiaan kuuluvia taisteluarpia, kun Kokoomus-pelissä onnistuin seikkailemaan omissa jaloissani niin, että lensin komeasti vähintään puolivoltin verran. Polvi, lonkka, kyynärpää, olkapää sekä kämmen muistavat tuon pelin vielä kauan. Meni hiekkaa ihon alle niin kuin aina lapsena kun kaatui. Mainittakoon ilmalennostani vielä sen verran, etteivät arvon kokkarit vaivautuneet keskeyttämään peliä, jotein kierin pois kentältä, jotta peli sai jatkua. Onneksi tv-kamerat eivät olleet paikalla.

Huomenna palaan liian pitkän tauon jälkeen thainyrkkeilyn kiehtovaan maailmaan. Saa nähdä, kuinka palloiluvammani siitä selviävät...