Kuolleista

Luen kuolinilmoituksia. Tänään pohdiskelin tavallista pidempään, millainen elämä kenelläkin ilmoitusten ihmisistä on takanaan. Toisista ilmoituksista voi päätellä, kuinka lähtijän matka on päättynyt: riuduttiko pitkäaikainen sairaus vai kaatoiko yllättävä elonkäänne, toisissa surijanakin on vain nimetön tytär. Mitä kaikkea on tapahtunut siinä välissä, kun tyttövauva 1908 syntyi Tampereella ja vanha nainen 2006 kuoli Helsingissä? Eräs tämän päivän ilmoitetuista oli syntynyt Kuolemajärvellä. Kummallista.

Kuolinilmoitusten takana on paljon pohdittavaa, sellaista, mitä ei tule ajatelleeksi ennen kuin kuolema niittää läheltä. Millainen värssy parhaiten kuvaa kaipuuta ja lähtenyttä ihmistä, tuleeko ilmoitukseen perinteinen risti, vaikkei vainaja erityisen uskonnollinen ollutkaan, onko siunaustilaisuus avoin kaikelle kansalle vai onko siunaus toimitettu lähimpien läsnä ollessa? Mitä kaikkea vainajasta mainitaan: toiset sanovat vain "rakkaamme", toiset nimikoivat useamman eri roolin. Mitataanko vainajan arvostusta palstamillimetreinä, vai luotetaanko siihen, että kuollutkin ymmärtää, että Hesarin kahden palstan ilmoitukset ovat naurettavan kalliita?

Kuolema ylipäätään hämmentää. Että ensin ollaan täällä ja sitten ei enää ollakaan. Tämä aiheuttaa perinteistä "mikä on elämän tarkoitus" -ahdistusta. Sekin minua ihmetyttää, ettei kuolemasta koskaan puhuta. En tarkoita, ettäkö kuolemakysymyksissä pitäisi kaiket päivät piehtaroida ja voivotella, kuinka kaikki päättyy ja elo on väliaikaista vain. Mutta mainitsepa kokeeksi kuolema jollekulle, jolle kysymys ei ole erityisen ajankohtainen. Se hämmentää heitä. Kuolemasta syyttä suotta puhuvaa pidetään outona, ajatellaan, että päästä heittää eikä ole päässyt yli omista menetyksistään.

Olen miettinyt myös sitä, miksi hauta on niin tärkeä paikka. Ei kuollut siellä ole. Ruumiin ja sielun yhteensulautumisesta kai siinä on kyse. Koska ei tiedetä, mihin kuolleen olemus ja henki on mennyt, surraan siellä, missä on vaihtoehtoisesti joko arkku tai uurna, jonka sisältöä puolestaan ei kukaan liiemmin halua ajatella. Perinteisten arkkuhautajaisten kulku on tuttu ja turvallinen: arkku hautaan, kukat päälle ja sitten syömään, ruokailun aikana hauta onkin jo täytetty ja se siitä. Jouluna viedään kukka ja kynttilä. Uurnanlasku puolestaan on outo tilaisuus, tai oma kokemukseni siitä oli. Jotenkin kuollut oli hämmentävän arkisella tavalla lähempänä kuin "tavallisissa hautajaisissa". Uurna oli painava, kokonaisen ihmisen tuhkat painavat yllättävän paljon. Kun uurna on haudassa, täytyy hauta peittää itse, ja täytettyä kuoppaahan aina tampataan. Haudalla hyppiminen tuntuu irvokkaalta. Hautajaisten jälkeen päivä on aina kummallinen, istuskellaan hiljaa ja mietitään miten tästä eteenpäin. Uurnanlaskun jälkeen voi mennä kuuntelemaan Agit Propia Teatteriravintolaan ja sitten jatkoille Jokelaan.

Ihmisiä syntyy ja kuolee, ei kai siinä sen ihmeempää ole. Aikaisempaan kirjajuttuun lisättäköön, että tulevaisuudessa luettavien kirjojen listaan on lisätty Reko ja Tina Lundánin Viikkoja, kuukausia.