Varvas, tikkejä, avautumista

Joopa joo ja niinpä niin, tapasi joku viisas joskus todeta. Että jos joku ei vielä tiennyt, miksi täytyy aina kiivetä tikkaille, kun ottaa jotain jostain liian korkealta, tässä tulee vähintäänkin yksi hyvä syy:

Tarvitsin tänään hyytelösokeria. Se oli keittiön kaapin ylähyllyllä. Laiskotti, en jaksanut tikasta käydä viereisestä huoneesta. Kurkotin ja kurkotin kunnes sain otteen sokeripaketista. Huokasin helpotuksesta ja lakkasin seisomasta ukkovarpaan kärjellä (kuten täytyy tehdä, jos haluaa jotain ylähyllyltä ilman tikkaita). Jotain kilahti tiskipöydällä. Ehdin tajuta, että perkele, jotain tippuu. Ehdin pysäyttää osan tippuvista asioista, mutta osa jatkoi tippumistaan. Kuin hidastetussa elokuvassa näin, kuinka ehdin pysäyttää tavallisen ruokaveitsen, mutta se, joka jatkoi tippumistaan oli paras (lue: terävin ja painavin) keittiöveitseni. Hidastus jatkui ja edellä mainittu teräase liikkui kohti a) jalkaani tai b) lattiaa. Veitsi kolahti lattiaan ja luulin, ettei se osunutkaan, kunnes koko keittiön lattia jotakuinkin lainehtikin verta. Että osui sitten kuitenkin, kivakiva. Valtavia älynlahjoja ei tarvittu, että pystyi päättelemään jatkuvasta pyörtymistä vastaan taistelemisesta huolimatta, että tikkejä tarvitaan. Siitä, kuinka vaikeaa on pukeutua, kun varpaasta vuotaa tolkuttomasti verta, kerron joku toinen kerta.

Olen varsin kattavalla työterveyshuollolla siunattu. Täten olen onnistunut asumaan Helsingissä yli 2,5 vuotta ilman, että kertaakaan olisin joutunut/päässyt tutustumaan julkiseen terveydenhuoltoon. En edes tiennyt, missä oma terveysasemani sijaitsee. Ei tiennyt taksikuskikaan (vaan kertoili sen sijaan kertomuksia veistossa lapsena sattuneista vahingoista - ei erityisemmin helpottanut sen jatkuvan pyörtymisfiiliksen kanssa). Siitäkin huolimatta, että mieli teki kiljua suoraa huutoa, että vie nyt v*ttu minut ihan mihin tahansa jossa on neula ja lankaa, hillitsin itseni ja maksoin kiltisti kaikista ylimääräisistä kierroksista ympäri Alppilaa ja Kalliota.

Lopulta löytynyt hoitopaikka oli oikea lukuunottamatta sitä seikkaa, että olin tullut sisään ensimmäisestä kerroksesta kolmannen sijaan (ja tämä on tietenkin byrokratian kannalta suuri ongelma, siitä olen tietoinen). Hoitajan pitkällisen soittelun ("no mutta kai täällä joku lääkäri on vuorossa, ai monelta Leena tai Marja sitten tulevat töihin, tämä jalka on tikattava kuitenkin parin tunnin sisällä!") jälkeen ompelutaitoinen lääkäri löytyi eikä kukaan edes epäillyt perheväkivaltaa, vaikka jalkani ja käsivarteni ovat jotakuinkin riemunkirjavat mustelmista liittariroudaamisen jäljiltä. Ensimmäisen puudutuspiikin kohdalla rääkäisin sen verran ärhäkästi, että lääkäri nokkelana hoksasi, että vähemmällä pistelyllä päästään, jos ommellaan suoraan ilman puudutuspiikittelyä. No joo, ei voi tietää, mutta ei se erityisen miellyttävältä tuntunut. Olenpa yhtä kokemusta rikkaampi kuitenkin. Ja nyt tiedän, että hoitopaikkani on Kallion terveysasema.

Tikkaat ja pitkät ystävät ovat elämän pelastus. Lisää pitkiä ystäviä ja tikkaita, vähemmän tällaisia vahinkoja. Kiitos.