Sumussa

Toisinaan tuntuu, että olisin elänyt koko aikuisikäni jonkinlaisessa sumussa. 

Viime kesänä havahduin hetkittäin kesään. Kun aurinko porotti päätä niin kovasti, että oli pakko laittaa huivi, jottei pää paistuisi. Kun sade hakkasi mökin kattoa, ja mielen täytti ilo siitä yksinkertaisesta seikasta, että on katto pään päällä. Miten kaunis on järvi sateella. Miten kaunis on järvi auringonpaisteella. Se ilo, kun astuu kumisaappaalla lätäkköön, jonka vesi yltää nilkkaan saakka.

En muista, koska puut olisivat viimeksi olleet yhtä kauniita kuin nyt, kun ne ovat lumesta valkoisenaan. En muista, koska viimeksi olisin nähnyt kaikenlaisia erilaisia lumia. Esimerkiksi niitä kovia ja litteitä kimpaleita, joita teiden varsille kertyy, kun lumi höylätään ajoradalta pois. Joitain viikkoja sitten pyydystin lumihiutaleen suuhuni. En muista, milloin olisin edellisen kerran niin tehnyt. Millaista on kävellä, kun pakkaslumi narskuu jalkojen alla. Millaista on ajaa autolla valkeaa tietä. Miltä tuntuu, kun reidet kylmävät pakkasesta.

Pari vuotta sitten muistan yhden hetken lumesta. Isolla parkkipaikalla pehmeän lumen päällä oli ohut kova kuori. Sellainen, josta tekisi mieli yrittää nostaa mahdollisimman suuri levy, joka kuitenkin särkyisi. Ehkä neljä vuotta sitten oli talvella kerran paljon pakkasta, mutta kävelin silti töistä kotiin. Pakkasessa oli mukava kävellä. Muuta en talvista muista. Kesistä en muista sitäkään.