Omasta logiikasta

Minulta ei katoa tavaroita. Joku hanska tai lapanen on joskus saattanut hylätä minut, mutta tärkeät tai muutoin merkitykselliset tavarat ja paperit pysyvät tallessa.

Tänä vuonna olen häkeltynyt tähän asiaan liittyen kahdesti. Palasin kuntosalilla kävijäksi noin 15 vuoden tauon jälkeen. Minulla oli jäsenkortti sinne, missä aioin alkaa käydä. Olin sen neljä vuotta sitten hankkinut, kun en vielä ollut oppinut itsestäni sitä, että vihaan jumppia, siis niitä, joissa liian täysi huoneellinen naisia tekee teennäisiä askelkuvioita, ja yli-innokas tyttö kiljuu kryptisiä ohjeita madonnamikkiin. Etsin ja metsästin kaikki paikat, jonne sen olisin voinut säilöä, vaan ei löytynyt, ei. Löytyi kaikkien entisten ammattiliittojeni jäsenkortit, maisterilta tarpeettomaksi jäänyt opiskelijakortti, vanhoja käyntikortteja (niin omia kuin muidenkin), kavereiden lukioaikaisia tarrakuvia, kopiokortteja eri yliopistojen kirjastoihin ja kortteja kyseisiin sekä muihin kirjastoihin ympäri maan. Luovutin ja pyysin salilta uuden kortin, mutta tapaus aiheutti pienimuotoisen identiteettikriisin: onko minusta tulossa se, joka hävittää tavaroita? Elinakin, jonka kanssa salilla käyn, ihmetteli, että eihän minulta ikinä häviä mikään.

Viime lauantaina meillä oli mitä mainioimmassa seurassa vapaauintiharjoitukset (kiitos vielä kerran, Maija!) sekä illanistujaiset, joissa suunnittelimme tulevaa minitriathloniamme. Illan keskustelut kuljeksivat siis pitkälti liikunnan ympärillä ja itse kunkin edellisissä, nykyisissä ja tulevissa harrastuksissa. Anu mainitsi pitävänsä juoksupäiväkirjaa. Olin vallan unohtanut, että niin tein minäkin ennen. Siitä tietenkin aiheutui valtava pohdinta ja pähkäily päässäni siitä, missä nuo vanhat juoksupäiväkirjani sijaitsevat nyt. Niitähän pitäisi tutkia, kun aloittelee harrastusta uudelleen. Reilun neljän vuoden takaisessa muutossani en muistanut niihin törmänneeni enkä sen jälkeenkään. Mieleeni hiipi jälleen epäilys, että olenko alkanut hävittää tai heittää pois aivan säästämiskelpoista tavaraa.

Eilen mylläsin toimistoni järjestyksen uuteen uskoon (hyvä tuli!). Siinä yhteydessä käteeni sattui pieni kirjeteline, ja sillä sekunnilla muistin, että tännehän minä niitä tärkeitä kortteja olen myös laittanut talteen, etteivät häviäisi. Ja kas, siellähän se kuntosalikortti oli. Äsken pengoin kaappia aivan muista syistä ja muistin muistuttaa itseäni, että otan illalla salille mukaan vanha sykemittarini, jotta saan siihen uudet patterit. Avasin mittarin säilytyskotelon, ja kas, siellähän ne juoksupäiväkirjat olivat. Tietenkin olivat, en kai minä niitä nyt poiskaan ole heittänyt, ja mikäs sen loogisempi säilytyspaikka.

Minäkuvani ja itsetuntemukseni ovat jälleen oikeilla raiteillaan. Hetkellisesti vain olin kadottanut oman logiikkani.