Lapanen ja taksi

Olin pari päivää Utkujärvellä. Reissu oli antoisa ja mielenkiintoinen, mutta ei siitä sen enempää. Ystävällinen toveri tarjosi taksikyydin lentokentältä kotiin viime yönä. Taksilla oli kaikki uudet vimpaimet, jotka kertovat kuinka pääsee kätevimmin perille. Vaan kuskipa ei totellut vimpainta. Ei kääntynyt Koskelantielle, ei mennyt Sturenkadullekaan, kikkaili jotain aivan käsittämättömiä pikkukatuja päätyen aivan väärään paikkaan. Eikä hän edes huomannut olevansa täysin hukassa ennen kuin ilmaisimme ihmetyksemme reittivalinnasta. "Ahaa, jaa se on näin pitkä tämä katu, justiinsa, minnekäs tästä sitten mennään". Lienikö ensimmäistä kertaa ratissa Helsingissä, en tiedä. En asu tuppukadulla. Asun kadulla, jonka taksikuskit tietävät. Jos eivät tiedä, seuraavat sen vimpaimensa ohjeita tai kysyvät, miten löytää perille. Eikä sitä nyt heti halua kuskien ammattiylpeyttä lähteä loukkaamaan kyselemällä, että onkos setä nyt ihan varma että tietää minne ollaan menossa. Helvetti.

Tänään aamulla matkalla bussipysäkille huomasin maassa jotain erityisen harvinaislaatuisen hämmentävää. Siinä oli lapaseni, jonka hukkasin tammikuussa bussiin juostessani. Oranssi ja hauska lapanen, jonka menetystä surin niin paljon, että olin säästänyt sen parin, vaikken koskaan uskonutkaan löytäväni hukkunutta yksilöä. Säilytin yksinäistä lapasparkaa työpöydälläni ja joskus putsasin sillä tietonkoneeni näyttöä. Se oli siihen tarkoitukseen oikein hyvä. Viime viikolla siivosin pöytäni ja lapanen löytyi paperikasojen alta. Sanoin "sniisk" ja heitin sen pois. Arvelin, että olin sitä jo riittävän pitkään saattohoitanut, pari ei palaa enää koskaan. Niinpäniin. Tämä tarina opettaa olemaan heittämättä tavaroita pois. Aika tavaran nautitsee.