Siihen on syynsä, miksi viikonloput ovat oikeassa maailmassa kaksipäiväisiä. Toisen päivän voi hoivata kankkustaan, jos sellaisen on jostain onnistunut pyydystämään, ja olla täydellisen hyödytön yhteiskunnalle (mikäli tv-luvan maksamista ja täysmittaista hyödyntämistä ei lasketa). Toisena päivänä voi olla maailman tehokkain ja siivota, pestä pyykkiä, käydä puolentoista tunnin lenkillä, lukea kasautuneita höpöhöpölehtiä tuntikausia kylvyssä ja kynttilänvalossa ja sittenkin vielä on aikaa vaikka mihin.

Mutta miksi viikonloppuni eivät juuri koskaan ole kaksipäiväisiä? Joku (lue: työ) varastaa aina vähintään toisen päivistä, aivan liian usein molemmat päivät. Ristiriita piilee siinä, että ne työt, joita henkilön odotetaan tekevän arkipäivinä, eivät edisty viikonlopputöissä. Tämä vaikeuttaa olennaisesti ylityövapaiden pitämistä, on harhainen olo, ettei koskaan muka ole sopiva hetki olla poissa. Ihminen luulee olevansa korvaamaton.

Niin ja siitä lenkkeilystä vielä: Viime viikolla en ehtinyt juoksentelemaan kertaakaan. Kovin monesti on käynyt hyville aikomuksille vanhan harrastuksen uudelleenlämmittämisestä juuri niin: alkuinto on valtava, sitten tulee kiire ja hoppu ja koko homma jää alkutekijöihinsä. Tällä kertaa taistelen todennäköisyyksiä ja aiempaa track recordiani vastaan. Veronpalautuksilla täytyy ostaa uudet lenkkarit. Ensimmäistä kertaa ikinä olen juossut kengät puhki!