Lapsuuteni Neuvostoliitossa

Sputnikin muistelu saa minut herkälle tuulelle. Lapsuuteni oli hämmentävää aikaa. Erään kerran leikkikoulussa askartelimme hopeapaperista omat sputnikit kaikille - ympyrän muotoiseen hopeapaperiin liimattiin neljä pitkää hopeista jalkaa. Se oli hieno sputnik, harmittaa, ettei minulla ole sitä enää tallella. Toisaalta emme kyllä tainneet niitä koskaan kotiin saadakaan, nehän olivat tietenkin kaikkien lasten yhteistä omaisuutta. Siinäkin mielessä kyseinen askartelutehtävä oli mainio, ettei kukaan ollut siinä parempi toista vaan kaikki olivat samanvertaisia, koska varsinaista luovuutta tehtävä ei vaatinut, sputnikin osat oli leikattu meille valmiiksi.

Olin 22-vuotias kun minulle selvisi, ettei Laika koskaan palannut avaruudesta. En ole ihan varma, miten olin ajatellut sen palanneen maan pinnalle, mutta se on varmaa, ettei leikkikoulussa puhuttu sankarikoiran kärventymisestä ilmakehässä mitään. Vitsikkäintä tässä on tietenkin se, että koiraparan karmea kohtalo selvisi minulle jostain typerästä avaruuden kilpavarustelulehdestä ollessani Ameriikan yltiövapaassa ihmemaassa kesätöissä!

Neuvostoliitossa myös viitattiin varsin hienolla, joskin aavistuksen militantilla tavalla. Käsiä pidettiin pöydällä päällekkäin. Siis ikään kuin puuskassa pöydän reunalla. Viittaaminen tapahtui nostamalla toinen käsi sievässä kaaressa kasvojen editse ylös niin, että kyynärpää kuitenkin edelleen lepäsi alemman käden sormien päällä. Kaunista ja harmonista.

Kaikki tämä tapahtui idän ihmemailla - venäjänkielisessä leikkikoulussa Länsi-Siperialaisessa kaupungissa nimeltä Joensuu.