Pakkomatkustamisesta

Edellinen työni vaati paljon matkustamista. Sitä jaksaa aikansa ja sitten ei enää jaksa, mutta ei sitä välttämättä huomaa. Eilen matkustin junalla vapaaehtoisesti, ihan siksi, että itse olin päättänyt matkustaa juuri siinä junassa ja juuri Joensuuhun. Maisemat näyttivät jotenkin erilaisilta. Ärsyttävät kanssamatkustajat ärsyttivät edelleen, mutta eri tavalla. Koko juna tuntui jotenkin erilaiselta. Saatan matkustaa toistekin.

Amadeus

Ruotsinkielisessä teatterissa ei ennen esitystä kuuluteta, että sulkekaa nyt saatana ne puhelimet, kun jollain se kuitenkin soi kesken kaiken. Suomenruotsalaiset tietävät sen ilmankin.

Kyseessä oli Lilla Teaternin Amadeus. Rakastan Mozartia (siis olen rakastanut jo pidemmän aikaa, pidän pikkutarkoista koukeroista). Salieri oli hurmaava. Perverssi ilottelu sopi suomenruotsalaiseen suuhun niin mainiosti, että kenties meni paikoin jopa hieman överiksi. Musiikin nivominen esityksen osaksi oli toteutettu huikean hienosti - pianisti oli upea ja itse Mozartin ilmapianistin lahjat kerrassaan mainiot. Joko mainitsin, että Salieri oli loistava! Nauratti, kosketti, itketti, suututti.

Suomalainen kanssakatsoja vaan ei tiennyt, että kohtauksessa, jossa Mozartin ruumis dumpataan joukkohautaan pää edellä, ei ole mitään nauruntyrskähdyksen aihetta.

Menkää hyvät ihmiset katsomaan tämä!

Elämä

Se on sitten kummallinen asia. Elämä siis. Ihmisiä syntyy ja kuolee ja siinä välissä puuhataan jotain. Jotkut puuhaavat kauemmin kuin toiset. Joidenkin kuolema viiltää syvemmältä kuin toisten, mutta puolituttujenkin kuolema kuitenkin hetkeksi hätkäyttää.

Ilmeisesti ihminen on silloin rauhassa itsensä kanssa, kun näkee elämän juurikin noin, syntymän ja kuoleman välisenä puuhasteluna. Voihan sitä kaiken maailman suurista asioista murehtia, mutta jos siitä aiheutuu se, ettei ole onnellinen, on mennyt metsään. Jos siis onnistuisi puuhailemaan sellaisia, että sekä itsellä että läheisillä olisi kivaa, niin voisi ajatella onnistuneensa elämässään.

Siihen pyrin.