Siihen on syynsä, miksi viikonloput ovat oikeassa maailmassa kaksipäiväisiä. Toisen päivän voi hoivata kankkustaan, jos sellaisen on jostain onnistunut pyydystämään, ja olla täydellisen hyödytön yhteiskunnalle (mikäli tv-luvan maksamista ja täysmittaista hyödyntämistä ei lasketa). Toisena päivänä voi olla maailman tehokkain ja siivota, pestä pyykkiä, käydä puolentoista tunnin lenkillä, lukea kasautuneita höpöhöpölehtiä tuntikausia kylvyssä ja kynttilänvalossa ja sittenkin vielä on aikaa vaikka mihin.

Mutta miksi viikonloppuni eivät juuri koskaan ole kaksipäiväisiä? Joku (lue: työ) varastaa aina vähintään toisen päivistä, aivan liian usein molemmat päivät. Ristiriita piilee siinä, että ne työt, joita henkilön odotetaan tekevän arkipäivinä, eivät edisty viikonlopputöissä. Tämä vaikeuttaa olennaisesti ylityövapaiden pitämistä, on harhainen olo, ettei koskaan muka ole sopiva hetki olla poissa. Ihminen luulee olevansa korvaamaton.

Niin ja siitä lenkkeilystä vielä: Viime viikolla en ehtinyt juoksentelemaan kertaakaan. Kovin monesti on käynyt hyville aikomuksille vanhan harrastuksen uudelleenlämmittämisestä juuri niin: alkuinto on valtava, sitten tulee kiire ja hoppu ja koko homma jää alkutekijöihinsä. Tällä kertaa taistelen todennäköisyyksiä ja aiempaa track recordiani vastaan. Veronpalautuksilla täytyy ostaa uudet lenkkarit. Ensimmäistä kertaa ikinä olen juossut kengät puhki!

Syksy

Vettä sataa, kaduilla tuulee, asfaltti kiiltää (anteeksi, en voinut vastustaa huonoa iskelmäviittausta). Känniset ihmiset eivät enää huuda ja riehu kaduilla. Hienoa! Johan sitä hellettä ja remuamista kestikin. Siksi toisekseen suomalaisten vuodenaikojen kestot ovat mielestäni jotakuinkin optimaalisia - juuri kun ehtii kyllästyä vallitsevaan säätilaan, se muuttuu. Kesän alussa aina ajattelee, että voi ei, kohta kesä jo loppuu ja sataa aina vain. Kun tulee syksy, olo on helpottunut: ihanan kurjaa ja sateista! Ja kun vesisade alkaa tympiä, sataakin yhtäkkiä lunta ja pakkanen nipistää nenää niin, että naurattaa. Kun kaikkien kaapissa olleiden lapasten parit ovat kadonneet, tulee kevätaurinko pelastamaan palelevat sormet. Ja keväisen hörhöilyn alkaessa ärsyttää, onkin jo taas kesä, eikä takkia tarvitse kantaa varmuudeksi mukana. Täydellistä.

Siksikin on ihanaa, että on syksy, että syksyisin keskittymiskykyni on parempi kuin muina vuodenaikoina. Tai vähintään yhtä hyvä kuin talvella. Kun ulkona on kylmää ja märkää, voi rauhassa keskittyä töihin sisällä. Uudesta syksyn tuomasta innosta kertoo myös se, että kävin sunnuntaina aivan liian pitkästä aikaa juoksemassa. Haluan juosta vesisateessa, tilanne on vakava.

Ainoa, ja ilmeisen jokasyksyinen harmi on se, etten taaskaan koko kesänä ehtinyt viettää riittävästi aikaa parvekkeellani. Ehkä ensi vuonna...

Uusi naapuri

Seinänaapurini, se joka puhui kovaan ääneen poikaystävänsä kanssa puhelimessa iltamyöhään, on muuttanut pois. Törmäsin häneen käytävässä muuttopäivänä. Hetkellisesti innostuin, että loppuupa se amerikanenglantilainen hihittely (Oh, he must be the funniest man on earth!) keskellä yötä.

Erilaisten raivostuttavien elämänkokemuksen rikastamana (alakerrassani on mm. ollut rajattomia määriä bassorytkettä ja tupakansavua makuuhuoneeseeni tuottanut klubi) lopetin riemuitsemiseni kuitenkin varsin pian. Uusi tulokashan saattaa olla entistä meluisampi. Pelkoni kasvoi kasvamistaan, kun viikonloppureissun jälkeen palattuani alakerran ilmoitustaululta löytyi lappu jossa kiellettiin soittamasta "teknopaskaa ja muuta bassohelvettiä tässä talossa!". Lapun oli allekirjoittanut itse saatana (en tiennyt, että hänkin asuu talossamme, olenpa huono hallituksen jäsen). Joko syyllinen ei ole uusi naapurini tai sitten hän otti kerrasta onkeensa - pariin päivään ei kuulunut pihaustakaan.

Mutta eilen illalla... Miksi pitää ihmisen hilata sänkyä ympäri makuuhuonetta puoliltaöin?! Tai siis tiedänhän minä: siivousvimma ja rymsteeraushalu ilmaantuvat aina mahdollisimman huonoon aikaan. Ja sänkyä täytyy raahata lattiaa pitkin, jos ei ole ketään kantoapuna.

Odotan kohtaamistamme rappukäytävässä tai vaihtaisivat edes uuden nimen oveen. Edellisen makuuhuonenaapurin kanssa nukuimme liki vierekkäin miltei vuoden, ennen kuin kohtasimme ensimmäisen kerran.