Lempipaikka

Olen asunut Helsingissä nyt kaksi vuotta. Silloin ja tällöin olen miettinyt, mikä mahtaa olla lempipaikkani uudessa kotikaupungissa. Lempipaikkaa ei voi valita hutiloiden, siksi valintaprosessi on ottanut oman aikansa. Voittaja varmistui eilen.

Meri on hieno asia ja viihdyn rantakallioilla. Mutta en ole kotoisin meren ääreltä, enkä nytkään asu aivan rannalla, siksi meren pärskeet eivät pääse kärkisijalle lempipaikkalistalla. Toiset pitävät Suomenlinnasta. Minä olen tähän päivään mennessä käynyt siellä elämäni aikana kokonaista kaksi kertaa. Sekään ei siis yllä voittajaksi. Puistoja on pitkin kaupunkia jos jonkinlaisia, mutta lempipaikan on oltava helposti saavutettavissa. Sinne on päästävä aina, kun tarve vaatii.

Aivan kotini kulmilla Lintsin ja radan välissä on hauska puisto, Alppipuisto nimeltään. Itseasiassa paikkani ei sijaitse itse Alppipuistossa siellä, missä ihmiset puistoelämää normaalisti viettävät, vaikka puisto itsessäänkin on oivallinen. Paikkani on vielä enemmän syrjässä Lintsin takana, pienen polun varressa ja puiden takana. Kävelytien vieressä on vaatimattoman näköistä kalliota, jonka laelle uteliaisuuksissani kiipesin ensimmäisen kerran ehkä puolitoista vuotta sitten. Puiston puolelta tarkasteltuina kalliot eivät näytä kovinkaan ihmeellisiltä, mutta niiden päältä katsoen tilanne on toinen. Paikka on upea: muhkeita kallioita, näkymä yli koko Helsingin torneineen ja muine tuntomerkkeineen, junarata, jonka menoa voi seurata sopivan matkan päästä ja kotikaupunginosani tunnelmaan erityisen läheisesti liittyvä Lintsi aivan selän takana.

Paikkani on valittu. Jonkun kerran saatat päästä sinne kanssani piknikille.

H*lvetin upea päivä

On päiviä, joista jo heti aamulla herätessään tietää, etteivät ne tule päättymään yhtään alkuaan paremmin. Tämä on sellainen päivä. Havahduin isäni tuhkat, epäpätevä hautaustoimisto ja rikkinäinen uurna -aiheiseen pahaan uneen ennen kellon soittoa. Positiivinen yllätys oli toki se, että kellon soittoon olisi ollut enää puoli tuntia: olen kehittynyt, aiemmin tämänkaltaiset heräämiset tapahtuivat kolmen ja neljän välillä yöllä. Näiden unien jälkeen unta ei enää saa. Kokeiltu on. Päätin, ettei huono herätys vaikuta päivääni sen ihmeemmin ja tässä vaiheessa siis vielä uskon tällä päivällä olevan jonkinlaisia mahdollisuuksia.

Töissä tuli heti aamusta pari ärtymystilaa nostattavaa sähköpostia, jonka jälkeen kävi ilmi, että joku toimistopaholainen on piilottanut ties mitä tavaroita ja papereita, joita tarvitsen voidakseni tehdä ei varsinaisesti toimenkuvani ytimeen kuuluvia töitä. Joensuun yliopiston kirjasto puolestaan on joustamaton ja pöljä eikä uusi lainaani ja on kadottanut tietokannastaan toisen lainaamani kirjan. No, eipä juokse sakkomaksut kuin yhdestä kirjasta. Lisäksi minulla on meneillään kahvikuppisota siivoojan kanssa. Pari kuppia odottaa pöydälläni pääsyä kotiini, ei alakerran kahvikuppihyllyyn. Olen tästä maininnut, mutta kas ihmettä! silti kupit joka iltapäivä häviävät pöydältäni ja päätyvät muiden kuppien sekaan. (tämän epäkohdan elämässäni voisin toki korjata viemällä ne kupit viimein kotiini, mutta se on tämän kertomuksen kannalta toissijainen seikka ja kysymys on periaatteellinen).

Aamupäivän aikana jo eilen itsestään ilmoitellut noidannuoli tai muu ilkiö oikeassa hartiassani riistäytyi käsistä täysin. Käden liikuttaminen sattuu, hiiren käyttö sattuu, tavaroiden nostaminen sattuu ja jatkuvasti särkee niskasta kyynärpäähän. Tämä maustettuna väkivaltaisella aamuherätyksellä aiheuttaa luonnollisesti myös päänsärkyä. Ja päänsärky aiheuttaa kiukutusta.

Lounas oli hyvää ja hommat olivat aamupäivällä edenneet kaikesta huolimatta. Kun palasin lounaalta toimistolle, oli kännykkäni päättänyt hajota pöydälleni. Tuttu tyyppivika, jonka kanssa hän on ollut korjattavana jo kahdesti, is back. Mutta Nokia kun katsoo kyseessä olevan toistuvan tyyppivian vasta kolmannen hajoamisen jälkeen. Hajoamisten välissä on ollut jotakuinkin kahdeksan kuukautta. Seuraava hajoaminen oli merkitty kalenteriini marraskuulle, mutta puhelimeni päätti olla kaksi viikkoa aikataulua edellä. No, koska tämä nyt sitten on se vaadittu kolmas hajoaminen ja olen tässä päivän mittaan muutakin vimmaa saanut sisälläni kasvatetuksi, vien rakkineen Stockalle, enkä lähde sieltä ilman uutta puhelinta!

Että näin.

Lapsuuteni Neuvostoliitossa

Sputnikin muistelu saa minut herkälle tuulelle. Lapsuuteni oli hämmentävää aikaa. Erään kerran leikkikoulussa askartelimme hopeapaperista omat sputnikit kaikille - ympyrän muotoiseen hopeapaperiin liimattiin neljä pitkää hopeista jalkaa. Se oli hieno sputnik, harmittaa, ettei minulla ole sitä enää tallella. Toisaalta emme kyllä tainneet niitä koskaan kotiin saadakaan, nehän olivat tietenkin kaikkien lasten yhteistä omaisuutta. Siinäkin mielessä kyseinen askartelutehtävä oli mainio, ettei kukaan ollut siinä parempi toista vaan kaikki olivat samanvertaisia, koska varsinaista luovuutta tehtävä ei vaatinut, sputnikin osat oli leikattu meille valmiiksi.

Olin 22-vuotias kun minulle selvisi, ettei Laika koskaan palannut avaruudesta. En ole ihan varma, miten olin ajatellut sen palanneen maan pinnalle, mutta se on varmaa, ettei leikkikoulussa puhuttu sankarikoiran kärventymisestä ilmakehässä mitään. Vitsikkäintä tässä on tietenkin se, että koiraparan karmea kohtalo selvisi minulle jostain typerästä avaruuden kilpavarustelulehdestä ollessani Ameriikan yltiövapaassa ihmemaassa kesätöissä!

Neuvostoliitossa myös viitattiin varsin hienolla, joskin aavistuksen militantilla tavalla. Käsiä pidettiin pöydällä päällekkäin. Siis ikään kuin puuskassa pöydän reunalla. Viittaaminen tapahtui nostamalla toinen käsi sievässä kaaressa kasvojen editse ylös niin, että kyynärpää kuitenkin edelleen lepäsi alemman käden sormien päällä. Kaunista ja harmonista.

Kaikki tämä tapahtui idän ihmemailla - venäjänkielisessä leikkikoulussa Länsi-Siperialaisessa kaupungissa nimeltä Joensuu.