Autoilun älyttömyys

Tulin tänään töihin eri bussilla kuin yleensä. Poikkeusreitti tarjosi minulle valitettavan hyvät näkymät erinäisiin henkilöautoihin Sturenkadulla. Ja kylläpä sitten sieppasikin! Tämä valitusvirsihän on vanha ja paljon toistettu, mutta se unohtuu silti liian usein. Mikä siinä on, että jokaisen kuolleenkin sielun täytyy päästä omalla autolla yksin töihin? Muutaman kymmenen auton otannasta yhdessä oli kaksi ihmistä sisällä ja yhdellä oli etupenkillä pesäpallomaila, muut herras(?)miehet ja pari satunnaista naista ajoivat (lue: istuivat ruuhkassa) yksin. Suututtaa. Helsinkiläinen joukkoliikenne on sentään moniin muihin paikkoihin verrattuna huomattavan hyvä ja toimiva.

Kuvassa Kuubalainen bussipysäkki ja yksityisautoilija.

Ensimmäinen kerta

Ajatella, että vielä liki 29-vuotiaana voi kokea asioita ensimmäistä kertaa. Tulin tänään mutsin luo Joensuuhun ja toin pyykit mukanani. Siis pakkasin aamulla pyykkikorin sisällön reppuun ja matkasin 500 kilometriä päästäkseni pesukoneen luo. Veljeni teki tätä opiskeluaikoinaan paljonkin, vaikka Turusta on Joensuuhun sentään vieläkin pidempi matka. Mutta 19-vuotias poika onkin ihan eri asia. Viime viikonlopun Venäjä-retki ja kiireinen työviikko venyneine päivineen tekivät pyykkivuoron varaamisen mahdottomaksi ja vaatekaappi ammotti tyhjyyttään. Ei auttanut, oli pakattava kaikki reppuun. Puolustuksekseni sanottakoon kuitenkin, että pesin sentään pyykit itse ja pyykkäsin hieman mutsin pyykkejä samalla. Siitä kai tietää, että on aikuinen.

Tässä olisi nyt kuva ihanasta turkoosista pyykkikoristani, mikäli olisin samassa kaupungissa sen kanssa.

Kultainen ansiomerkki

Sosialidemokratia on maailman hienoin juttu. Ja mitä enemmän ihmisiä on mukana maailman hienoimmassa jutussa, sen parempi.

Tänään puoluesihteeri luovutti minulle SDP:n kultaisen ansiomerkin jäsenhankinnasta. Olen liikuttunut, hetki oli juhlallinen. Elämäni aiempi kohokohta, kun TASY voitti SONKin jäsenhankintakilpailun liittokokouksessa 2005, on nyt toiseksi paras tilanne.

Herkistää nyt niin paljon, että päätän raporttini täältä tähän.

Niin juu, paitsi että jos nyt juuri sinä *osoittaa sormella* et vielä ole jäsen, niin liity toki tästä.

Kuvan otti Jani, kiitos siitä! Melkein emme mahtuneet samaan kuvaan, Maarit kun on itseäni noin puoli metriä pidempi :)

Venäjä!

Väsynyt, mutta onnellinen on olo - eilen palasimme Pietari-Petroskoi -seikkailumatkalta. Väsynyt siksi, että matka oli raskas, ei vähiten siksi, että kolmesta yöstä nukuimme junassa kaksi. Onnellinen siksi, että vastoin hetkittäisiä odotuksia jokainen matkalainen palasi takaisin ehjänä, joskin joitakuita sakkoja köyhempänä. Pojat saivat sakkoja, tytöt käyttäytyivät kiltimmin. Viereinen kuva on viehkeästä petroskoilaiskahvilasta, jossa myytiin muutakin kuin kahvia. Myös Mikko oli tässä kohtaa paikalla :)

Ohessa Juhani ja Lauri erityisen miehekkäinä Petroskoin rantakadulla Ääniselle osoittavan tykin ääressä. Katri kertoo blogissaan tarkempaa matkakertomusta vierailuineen päivineen. Joskin matkanjohtajan ja virallisen polettivastaavan ominaisuudessa täytyy vielä täsmentää, että sunnuntaina Pietari-Paavalin linnoituksessa kävivät vain Katri ja Lauri. Muut (= Juhani, Piri, Mikko ja minä) olimme postitaivalluksella (ainoa auki oleva posti oli valtavan kaukana) ja katselimme matkalla maisemia ympäriinsä haahuillen. Hauska oli huomata se, että kertaus on tosiaan opetuksen äiti ja lukemattomat kiertoajelut Pietarissa vuosien varrella ovat jättäneet mieleeni jos jonkinlaisia kertomuksia, joita kunnon matkanjohtajan tavoin kerroin matkalaisille asiaankuuluvalla aksentilla höystettynä.

Venäläinen yöjuna oli jälleen loistelias kokemus. Aiemmin olin matkustanut ainoastaan kolmannessa (vai neljäskö se oli) luokassa, jossa ei ole erillisiä makuuhyttejä. Tällä kertaa olimme sentään sen verran keskiluokkaisia, että meillä oli oikein oma hytti lukittavalla ovella.

Matkalla oli valtaisasti mielenkiintoisia seikkailuja, vaikka olenkin ollut Pietarissa ja Petroskoissa yhteensä varmasti yli parikymmentä kertaa. Petroskoin viinatehtaassa olin käynyt kerran aiemminkin, mutta muutama seikka oli sittemmin muuttunut. Mm. se, että nykyään kaikki tehtaan keskeiset pömpelit ja putket oli maalattu vaaleanpunaisiksi. Tämä lämmitti mieltäni suuresti. Aleksandr Mihailovitshin tapaaminen Pedagogisen yliopiston ikimuistoisilla käytävillä on aina yhtä virkistävä kokemus ja entisten kotitalojeni näkeminen sykähdytti sekin mukavasti. Asuin siis Petroskoissa taannoin yhden kesän aikana kolmessa eri paikassa.

Lyhyesti ja ytimekkäästi matkallakin harjoittamaamme kiteytystekniikkaa käyttäen on sanottava, että retki oli loistava, matkaseura oli mitä hauskinta ja niin suunniteltua kuin suunnittelematontakin ohjelmaa riitti mielin määrin. Seuraavaksi Siperian radalle. ...Which is nice.

Hannu Hanhi ja hänen epäonninen serkkunsa

Taas, jälleen ja tänänkin vuonna Ruotsin iljettävänkeltainen jääkiekkojoukkue teki sen saman simpuran tempun kuin aina ennenkin. Pohjattoman surkuhupaisaa voittomaaliaan en edes viitsi kommentoida otsikkoa enempää. Peli sinänsä oli lopputulosta lukuunottamatta paikoin ihan viihdyttävää katseltavaa. Ehkä jääkiekossakin pikkuhiljaa päästään ainaisesta kansallisesta alemmuuskompleksista. Voitimmehan jo ne euroviisutkin, kyllä Ruotsikin on kaadettavissa (mutta ei tällä kertaa).

Ottelun melskeessä jäin pohtimaan Mertarannan selostuksesta erästä seikkaa: Pelaajat toinen toisensa perään ampuivat aina "varmoista" maalipaikoista ohi. Mutta eihän se ole mikään varma maalipaikka, jos ei siitä tule maalia. Vähän samaan tyyliin, kuin SDP ei hävinnyt vaaleja siksi, että kannattajamme jäivät vaalipäivänä kotiin. Kannattajat kyllä kävivät äänestämässä. Nukkuvat nukkuivat kotona.

Don Rosan Hannu Hanhi -kuva on lainassa osoitteesta http://upload.wikimedia.org/wikipedia/fi/5/52/Hannu_Hanhi.jpg