Elämästä. Maailmasta. Asioista, joita muut eivät edes huomaa.
Thursday, August 30, 2007
Keski-ikäistä teineilyä
Yleisön pyynnöstä lienee pakko kommentoida viime viikonlopun Tallinnan-retkeä. Takaisin normaaliin arkeen (lue: facebookin ihmeelliseen maailmaan) palaaminen on meinannut olla niin hektistä, ettei blogiinsa ole ehtinyt.
Mitä voi tulla siitä, kun viisi viimeksi teinivuosina koolla ollutta kokoontuu? Toki itse kukin on nähnyt itse ketäkin, toiset päivittäin, toiset vain pari kertaa kymmenessä vuodessa, mutta tämän kokoisella joukolla emme ole tavanneet. Villiä meininkiä kypsän aikuisella ripauksella...
Teinit majailivat milloin kenenkin kotona, vanhemmat lähetettiin töihin tai mökille evakkoon. Kolmekymppiset (+ minä, joka alamittaisenakin pääsin mukaan, kiitos) vuokraavat 150 neliön asunnon Tallinnasta, ettei kenenkään mies tai lapset häiriinny yöllisestä riekkumisesta. Teinit valvovat läpi yön ja nukkuvat koko seuraavan päivän. Tässä iässä valvotaan edelleen koko yö, mutta kaikki heräävät ennen kymmentä, koska kaikilla on jonkinlainen päivärytmi. Teinit syövät McDonaldsilla ja juovat siideriä puistossa. Kolmekymppiset tuskailevat ravintolavalinnan kanssa, tilaavat monta ruokalajia ja viiniä pullossa. Teinit viihdyttävät itseään laskemalla rakkausprosentteja kaikkien ihkujen, joskin usein tuntemattomien, poikien kanssa ja laittamalla ilmapalloja paidan alle. Kolmekymppiset laskevat rakkausprosentteja tuttujen kanssa, toivovat, että muitakin teinivuosien ennustusmenetelmiä olisi muistissa tai perässävedettävässä matkalaukussa ja laittavat ilmapalloja paidan alle. Teinitytöt pussailevat keskenään, koska eivät ole ihan varmoja, mihin suuntaan elämässä pitäisi mennä. Kolmekymppiset tytöt pussailevat keskenään, koska haluaisivat palata siihen kohtaan elämää, jossa ei vielä ollut päätynyt nykyiseen pisteeseen elämässään.
Ja sitten vielä haluan korostaa, että minähän siis en ole vielä 30. Olin teininä tässä porukassa nuorin ja olen sitä edelleen. Vielä vuoden olen kuolematon!
Juuri kun iPod-alkuhuumani alkoi hieman tasaantua, on löytynyt taas uusi ihastelun aihe! On se meidän pikkuinen niin viisas. Päätin olla tänään niin reipas, että laitan kaiken mahdollisen kuuntelemisen arvoisen musiikin koneelle - projekti, joka on ollut to do -listalla jo jonkin vuoden. Ryhdyin puuhaan, ja heti joudun (jälleen) myöntämään, että kaiken maailman tietokonenörteillä on sittenkin oma paikkansa maailmassa ja ovat ilmiselvästi vieläpä ihan kelvollista porukkaa - iTunes osaa aakkostaa englantia eri hienosti. En siis ole ihmetyksissäni siitä, että vehje tietää aakkosten alkavan a:lla ja että s:n jälkeen tulee t. Mutta että joku pikkutarkka ohjelmointihäiskä on vaivautunut rakentamaan homman siten, että systeemi ymmärtää, ettei levyjen nimien alussa mahdollisesti olevia artikkeleita lasketa aakkostuksen maailmassa, se tietää ettei 'the' ole sana. Nörtti on osannut opettaa ohjelmalle, ettei Robbie Williamsin The ego has landed suinkaan kuulu Punatähtien Tavoitematkojen, vaan Don Johnson Big Bandin Breaking Daylightin ja Frans Ferdinandin saman nimisen levyn väliin. Tai sitten sen nimenomaisen nörtin kotona asuu kielitieteilijä.
Elämässäni on tätä nykyä taustamusiikki. Palkitsin itseni ensimmäisestä lomanjälkeisestä työviikosta iki-ihanalla, pienen pienellä ja huomattavan pinkillä iPod Shufflella.
Olin pitkään taistellut ainaista kuulokkeet korvilla kulkemista vastaan. Pidin kaupungin äänistä ja halusin kuulla mitä ympärilläni tapahtuu. Ajattelin, että en tarvitse mukana kannettavaa soitinta - musiikkia voi kuunnella sitten kun pääsee perille sinne, minne nyt sattuu milloinkin olemaan menossa. Hitaasti (joskin varmasti) iänikuiset ratikoissa örisijät saivat minut kuitenkin muuttamaan mieleni. Joskus on vain parempi, ettei kuule kaikkea mitä ympärillä tapahtuu. Surullista sinänsä, mutta totta.
Ja sitten näin pienen pinkin ihanuuden! Olin myyty, pinkeillä tavaroilla on sellainen vaikutus minuun.
Kaikkea ihminen oppiikin tarpeettomia nettipelejä pelatessaan! Miksi tällaisia kiintoisia seikkoja ei opeteta koulussa? Kyseessä on Andien kolmanneksi korkein vuori, maailman toiseksi korkein tulivuori ja uusi suosikkini kaikista maailman vuorista (Edellinen suosikki Helvellyn on yhä hyvänä kakkosena - sen laelle olen sentään kiivennyt ihan itse). Elämä ei voi olla täydellistä, ennen kuin tämän vuoren on nähnyt: Pissis(6795m)!
Viimeistään tänään minut on vallannut talven kaipuu. Ei siksi, että helle olisi minulle liikaa (olen niitä ihmisiä, joiden mielestä juuri koskaan ei ole liian kuuma, joskaan ei juuri koskaan myöskään liian kylmä - länsisiperialaista sopeutuvaisuutta kaiketi). Eikä siksikään, että kuumuus olisi pehmittänyt aivoni. Eikä siksikään, että talvellakin kuumassa toimistossamme on tällaisella säällä tolkuttoman hikiset työolosuhteet. Talven kaipuu johtuu vain ja ainoastaan siitä, että en jaksa kuunnella kaiken maailman kännisten lomalaisten sekopäistä huutelua parvekkeeni alla enää hetkeäkään.
Juuri äsken istuskelin parvekkeella nautiskelemasta auringosta, jäätelöstä ja naistenlehdestä. Rauhani keskeytti ohi pyöräilevä pariskunta, jonka miespuolinen osio huusi täyttä kurkkua taakseen "v**tu, millä lääkityksellä sä oikein s**tana olet!". Arvelin, että jahas, joku elon polulta horjahtanut alan henkilö on harhautunut Hakaniemestä Alppilan rauhaan sekoilemaan. Vaan eipä sittenkään: kun tuo parjattu narkkari ilmestyi näkyviin, oli kyseessä jokseenkin normaalin (ja huomattava selvän) näköinen nuori mies.
Toissailtana jo lähempänä puoltayötä luulin hetkellisesti, että joku sorsaparka on joutunut ahdinkoon, kun kadulta alkoi kuulua toistuvaa rääkymistä. Menin ulos kuuntelemaan vastapäiseen puistoon siirtynyttä älämölöä tarkemmin ja hetken jo luulin, että sorsaparka onkin letistä pusikkoon raahattu nainen ja minun on syytä soittaa poliisille ja pian. Siinä olin oikeassa, että kyseessä oli nuori nainen, mutta huutamisen syystä onneksi olin erehtynyt. Aikansa pusikossa rääyttyään hän ilmaantui takaisin kadulle (edelleen huomattavaa meteliä pitäen), ripustautui paikalle löytäneen ilmeisen poikaystävänsä (joka siis ei ollut siellä pusikossa mukana lainkaan) kaulaan ja menetti saman tien pystyssäpysymiskykynsä. Ihan kaikki ei ollut kovinkaan kunnossa vielä pitkään aikaan, syytä on vaikea arvioida.
Talvellakin törmään huutelijoiden ja häröilijöiden ihmeelliseen maailmaan päivittäin työmatkalla Hakaniemessä. Olin jo kuitenkin ehtinyt unohtaa, että kesäisin ilmiö ulottuu myös rauhallisempiin kaupunginosiin. Tai sitten tämä kesä on ollut viime kesää rauhattomampi. Viime kesästä muistan ainoastaan Lintsiltä kantautuneen kiljuilun, ja siinä on sentään ihan aito ja oikea kesätunnelma. Oletan, että kesähuutelijoita on talviserkkujaan enemmän kahdesta syystä: toisaalta talviset sisätilasekoilijat kömpivät koloistaan lämpimällä säällä, toisaalta liiallinen kesälomajuoma kasvattaa joidenkuiden sisäisen huutelijan ennennäkemättömiin mittasuhteisiin. Talvella sisäiset huutelijat eivät pääse yhtä helposti niskan päälle. Hyvä niin.
I went back to work today after a 5 week holiday. It was a strange experience. Very strange. I had completely forgot what one's meant to do at work. I knew one has to read emails. So I did that for quite a while as there were 135 of them. Fortunately most of them were the 'just to let you know that...' kind so it didn't take all day.
Lunch was nice. I knew that one has lunch at Juttari so that's where we went. And the coffee there was as bad as usual. That somehow got me back on work mode and at some point in the afternoon I noticed that my beloved gmail chat started to get in the way of proper work (whereas in the morning it was all the work that made it annoyingly difficult to concentrate on gmail & facebook).
In the end I ended up staying at the office for way longer than necessary as around 2pm I remembered why I work there and suddenly all the ideas I had in June came back to me. Which, I suppose, is good - eternal holiday would be boring (try & believe me just for fun, only trying to convince myself here). Though this particular holiday was rather useful: Manged to work on my masters thesis quite a lot. You never know, I might graduate some day!
