Varvas, tikkejä, avautumista

Joopa joo ja niinpä niin, tapasi joku viisas joskus todeta. Että jos joku ei vielä tiennyt, miksi täytyy aina kiivetä tikkaille, kun ottaa jotain jostain liian korkealta, tässä tulee vähintäänkin yksi hyvä syy:

Tarvitsin tänään hyytelösokeria. Se oli keittiön kaapin ylähyllyllä. Laiskotti, en jaksanut tikasta käydä viereisestä huoneesta. Kurkotin ja kurkotin kunnes sain otteen sokeripaketista. Huokasin helpotuksesta ja lakkasin seisomasta ukkovarpaan kärjellä (kuten täytyy tehdä, jos haluaa jotain ylähyllyltä ilman tikkaita). Jotain kilahti tiskipöydällä. Ehdin tajuta, että perkele, jotain tippuu. Ehdin pysäyttää osan tippuvista asioista, mutta osa jatkoi tippumistaan. Kuin hidastetussa elokuvassa näin, kuinka ehdin pysäyttää tavallisen ruokaveitsen, mutta se, joka jatkoi tippumistaan oli paras (lue: terävin ja painavin) keittiöveitseni. Hidastus jatkui ja edellä mainittu teräase liikkui kohti a) jalkaani tai b) lattiaa. Veitsi kolahti lattiaan ja luulin, ettei se osunutkaan, kunnes koko keittiön lattia jotakuinkin lainehtikin verta. Että osui sitten kuitenkin, kivakiva. Valtavia älynlahjoja ei tarvittu, että pystyi päättelemään jatkuvasta pyörtymistä vastaan taistelemisesta huolimatta, että tikkejä tarvitaan. Siitä, kuinka vaikeaa on pukeutua, kun varpaasta vuotaa tolkuttomasti verta, kerron joku toinen kerta.

Olen varsin kattavalla työterveyshuollolla siunattu. Täten olen onnistunut asumaan Helsingissä yli 2,5 vuotta ilman, että kertaakaan olisin joutunut/päässyt tutustumaan julkiseen terveydenhuoltoon. En edes tiennyt, missä oma terveysasemani sijaitsee. Ei tiennyt taksikuskikaan (vaan kertoili sen sijaan kertomuksia veistossa lapsena sattuneista vahingoista - ei erityisemmin helpottanut sen jatkuvan pyörtymisfiiliksen kanssa). Siitäkin huolimatta, että mieli teki kiljua suoraa huutoa, että vie nyt v*ttu minut ihan mihin tahansa jossa on neula ja lankaa, hillitsin itseni ja maksoin kiltisti kaikista ylimääräisistä kierroksista ympäri Alppilaa ja Kalliota.

Lopulta löytynyt hoitopaikka oli oikea lukuunottamatta sitä seikkaa, että olin tullut sisään ensimmäisestä kerroksesta kolmannen sijaan (ja tämä on tietenkin byrokratian kannalta suuri ongelma, siitä olen tietoinen). Hoitajan pitkällisen soittelun ("no mutta kai täällä joku lääkäri on vuorossa, ai monelta Leena tai Marja sitten tulevat töihin, tämä jalka on tikattava kuitenkin parin tunnin sisällä!") jälkeen ompelutaitoinen lääkäri löytyi eikä kukaan edes epäillyt perheväkivaltaa, vaikka jalkani ja käsivarteni ovat jotakuinkin riemunkirjavat mustelmista liittariroudaamisen jäljiltä. Ensimmäisen puudutuspiikin kohdalla rääkäisin sen verran ärhäkästi, että lääkäri nokkelana hoksasi, että vähemmällä pistelyllä päästään, jos ommellaan suoraan ilman puudutuspiikittelyä. No joo, ei voi tietää, mutta ei se erityisen miellyttävältä tuntunut. Olenpa yhtä kokemusta rikkaampi kuitenkin. Ja nyt tiedän, että hoitopaikkani on Kallion terveysasema.

Tikkaat ja pitkät ystävät ovat elämän pelastus. Lisää pitkiä ystäviä ja tikkaita, vähemmän tällaisia vahinkoja. Kiitos.

Ärsytyksiä

Pieniä tai vähemmän pieniä asioita, jotka ovat tällä viikolla saaneet minut pillastumaan kerran jos toisenkin:

- Pyörätien yli kulkevalla suojatiellä valojen vaihtumista odottavat jalankulkijat (en pyöräile ja saatan joskus kävellä päin punaisiakin, mutta en sentään mene ajoradalle odottamaan valojen vaihtumista tai elämän päättymistä)

- Uima-altaassa rinnakkain kälkättävät ämmät (vesijuoksuvyön kanssa ollaan vesijuoksuradalla, ei uimareiden edessä. Ja kuulumiset vaihdetaan saunassa)

- Avaimet, jotka eivät avaa ovia (koska ihmisen ei ilmeisesti ole tarkoitus pystyä tekemään töitään pyytämättä vähän väliä joltakulta avaimia lainaksi)

- Viheltely (ei kaipaa selityksiä)

- Varattu printteri (jos yhdellä on kiire tulostaa kaksi paperia, onko toisen pakko tulostaa juuri samalla hetkellä 50 paksua kirjaa?)

- Finnairin tekstari-ilmoitus lennon myöhäisemmästä lähtöajasta (ihan niin kuin voisin tehdä jotain muuta, kun hyväksyä sen, että lento Tukholmaan lähtee klo 16.20 eikä klo 16.00. Ja tähän piti siis vastata tekstiviestitse)

- Viimeisen opintomerkinnän myöhästyminen minusta riippumattomista syistä (koettakaa nyt hoitaa se asia, tai en vastaa teoistani!)

Muutamia mainitakseni.

Ihmisiä, kadun miehiä ja muita hämmentäviä sattumuksia

Olipa kerran viikonloppu:

Perjantai-iltana nuori mies rystyset verillä ratikkapysäkillä kehuskeli lyöneensä venäläistä työkaveriaan turpaan joka kerta, kun Venäjä teki maalin Suomea vastaan. "Kato ei mitään henkilökohtaista, sovittiin Diman kanssa sitten pelin jälkeen ja maanantaina mennään taas yhdessä töihin. V*ttu tarvii ryssän tänne tulla juhlimaan, se näytettiin niille jo 1939-45." Meidän koulun historian kirjoissa se meni jotenkin toisin. Ja en usko, että Diman näkemys turpaan ottamisen henkilökohtaisuudesta on yhteneväinen tämän 24-vuotiaan urhon käsityksen kanssa. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi Venäjää jääkiekossa tässä mielessä. Ruotsi-pelithän niitä suuria kansallisen itsetunnon koetinkiviä ovat. Naiivi olen ilmiselvästi. En ollut ajatellut, että punakone on täynnä ryssiä. Mutta ehkä se johtuu siitä, että punakoneen vihaaminen sydämen pohjasta oli vielä joitain aikoja sitten poliittisesti vähintäänkin arveluttavaa.

Lauantaina kävin surkean pj-paneelin (jossa eräs kansalainen mm. herkistyi kyyneliin saakka siitä, että eläkeläiset ovat SDP:n puoluekokouksessa aliedustettuina) jälkeen Hakaniemen torilla ostamassa parsaa, yrttejä keittiöpuutarhaan ja kukkia parvekkeelle. Kannettavaa oli yli yhden hengen tarpeen ja muutenkin kiukutti, kun ihmiset olivat tiellä. Ja ratikka oli tietenkin täynnä ja ilmeeni taatusti sen mukainen, kun kiipesin kyytiin. Nuorehko nainen virkisti mieltäni ja palautti uskoni ihmiskuntaan tarjoutumalla vaihtamaan kanssani paikkaa, jotta pääsin kantamuksieni kanssa seinän viereen sen sijaan, että kaatuilisin pitkin ratikan lattiaa.

Sitten tulin valituksi Iloisten veronmaksajien puheenjohtajaksi. Jos kuulut niihin, joiden mielestä veroja kannattaa maksaa, koska rahoilleen saa myös vastinetta, käy oitis liittymässä jäseneksi nettisivuilla!

Sitten Suomi voitti pronssia jääkiekossa. Jännitti niin paljon, että olin pitkään hiljaa. Tätä arvosti Juhani, jonka kisakatsomossa ottelua seurasin. MM-kisat summa summarum: Selänne on liian vanha ja joutaa eläkkeelle, Sami Lepistö on aika söpö, Pihlström osaa luistella tosi kovaa ja sekä Suomella että Ruotsilla on Niklas Bäckström. Ja yllä olevaan viitaten Ruotsin voittaminen kuitenkin tuntuu aina yhtä hyvältä.

Sitten Helsingin Sanomat kertoivat, ettei Neuvostoliitto aio osallistua ollenkaan rypäleaseiden kieltoa koskeviin neuvotteluihin.

Parvekekasviprojekti jatkui vielä sunnuntaina ja olin taas raitiovaunussa valtaisien kantamusten kanssa (20 litraa multaa, suuri kukkalaatikko parvekkeelle ja iso saviruukku). Ja taas oli ratikka täynnä, mutta onnistuin sittenkin löytämään itselleni seinänvieruspaikan ja, myönnetään, blokkasin pääsyn yhdelle seinästä taittuvalle penkille. No sittenpä selkäni takaa kuuluu elämäänsä kyllästyneen eläkeläismiehen ääni: "onpa siinäkin sitten hyvä paikka tuollaiselle korille." Vastasin, että voin kyllä väistää, jos hän haluaa istumaan. "Mulla on kuule puujalka, lonkkavika ja selkä poikki kolmesta kohtaa, mutta menen vain pari pysäkin väliä, niin kyllä tämä seistenkin menee". Väistin, mutta penkki ei kelvannut. Piti vain päästä kertomaan sairaskertomus tarpeettoman ikävällä äänellä.

Loppusaldosta tämän viikonlopun osalta en ole aivan varma. Perimmäiset kysymykset ovat seuraavat: Miksi ihmiset ovat ikäviä toisilleen? Miksi täytyy lyödä kaveria tai omata tappovälineitä tahi muita pommeja? Miksi joudun kantamaan kaiken painavan aina yksin? Mikä on elämän tarkoitus?

Tilinpäätös

Opiskelut on opiskeltu. Aurinko paistaa nykyään kirkkaammin ja vapaapäivät ovat aidosti vapaapäiviä. Palkinnoksi gradun valmistumisesta sain kanavapaketin. Sen lupasin itselleni jossain vaiheessa, kun kirjoittaminen ei vähempää olisi voinut kiinnostaa, vaan olisin halunnut katsoa BBC Foodia. Kesällä voin mennä mökille ilman sanakirjoja. Uusi MacBook pääsee kuitenkin mukaan - siihen en edes ole asentanut kyrilliikkaa. Vanha koneeni Armas siirtyy eläkkeelle.

Mitä sitten jäi käteen opiskelusta ja Tampereella asumisesta? Ihmiset pyytävät minua mieluusti matkaoppaaksi Venäjälle. Juurikaan sen enempää en tällä hetkellä haluakaan venäjän kanssa olla tekemisissä. Opiskelualan valinta kun oli väkinäinen jo alun perinkin ja valmistumisen viivästyminen erinäisistä syistä ei ainakaan parantanut minun ja venäjän kielen suhdetta. Itäsuomalaista leipää parempaa ei olekaan, mutta toisinaan, esimerkiksi eilen, ostan Leivon Arinarievän tai jonkin muun tamperelaisen herkun. Mustamakkaraa en kuitenkaan oppinut syömään. Ai niin, ja ylioppilaslakissani on erilainen kokardi kuin ihmisillä keskimäärin.

Coventryssa opiskelusta pidin, vaikkei paikka mikään paratiisi olekaan. Olut ainakin oli hyvää. Edelleen kaipaan Englantiin. Ehkä jonain päivänä menen taas. Ja ehkä joskus harrastuksen vuoksi vielä perehdyn lisää englannin fonetiikkaan. Se oli kaikkein parasta kaikessa. Foneettinen kirjoitus ja englannin eri aksenttejen foneettisten erojen pähkäily - nami! Fonetiikasta olisin voinut ehkä innostua jopa ammatillisessa mittakaavassa, ellei TASY olisi vienyt mukanaan.

Ennen luulin, että jos ylipäätään asun Suomessa, asun aina Tampereella. Poismuuttamisen tarve tuli yllättävän äkkiä - kuukaudessa alkusyksystä 2005 seinät kaatuivat päälle siinä määrin, että pois oli päästävä ja pian. Onnistuin onneksi olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Ei sille seinien kaatumiselle mitään yksiselitteistä syytä ollut. Kai siinä oli kyse eteenpäin siirtymisestä. En tarkoita tätä loukkauksena Tamperetta tai tamperelaisia kohtaan, mutta enää en sinne muuta. Se aika oli ja meni.

Erilaisia ihmisiä on matkan varrella tullut vastaan, pysähtynyt ja jatkanut matkaa. Ystäviä on tullut enemmän kuin mennyt, vihamiehiä ei toivottavasti ole kovin montaa. Ihmisistä kai tässä kaikessa on kyse. Oloni on rauhallinen. Hyvä niin.