Elämästä. Maailmasta. Asioista, joita muut eivät edes huomaa.
Friday, March 31, 2006
Huono, huonompi, huonoin päivä
On tälle päivälle erityisen kuvaavaa, että nyt kello on sata ja istun Janin sängyllä tätä kirjoittamassa. Kas, kun puolen yön tienoilla kotiin mennessäni havaitsin, että kotiavaimet ne taitavat olla työpöydällä toimistolla. Olin tätä odottanut, aavistin, että näin käy jossain vaiheessa ja nyt niin kävi. Ja nyt vituttaa.
En tahdo huomenna tehdä mitään. En ehkä myöskään ensi viikolla.
And as I've promised to people that this'll be a bilingual blog, here it goes: this has truly been the crappest day for a long long time. Left my home keys at the office so won't sleep in my own bed tonight. Crap, shit & all other rude words I can think of.
Oh well, never mind, might as bloody well go to bed, will have nightmares anyway.
Kun päätä ahdistaa, on hyvä keksiä uusia harrastuksia. Vaan koska vanha koira ei opi uusia temppuja, päätin uudelleenlämmittää pari vanhaa harrastusta: juoksu sekä kanteleen soitto.
Taannoin omaishoitaja-aikoinani aloin juosta. Outoa sinänsä, koska juoksu oli aina sijoittunut inhokkitaulukossa johonkin verilettujen ja käärmeiden välimaastoon. Mutta kas, sehän oli vallan mukavaa, kun vauhtiin pääsi. Saavutin jopa sen vaiheen, että tuli paha olo ja ikävyys, jos ei riittävän usein päässyt lenkille ja ymmärsin mistä puhutaan, jos hehkutetaan urheilun ihmevaikutuksia onnellisuushormoneineen päivineen. Vaan sitten tuli TASY ynnä muut järjestöhässäkät sekä kuukausien flunssakierre... Tekosyitä kaikki tyynni, mutta juokseminen jäi joka tapauksessa. Vaan nyt on raja tullut vastaan, kuntoni on rapaisempi kuin kevätkeli ja järjestövatsa on saavuttanut ennenkuulumattomat mittasuhteet, on siis ryhdyttävä toimeen. Eilen jo hieman juoksin, rauhallinen alku ennen kaikkea, ettei henki mene. Ai että oli mukavaa! Namsnams! Ja koko illan luin juoksukirjasta (tottahan kunnon välineurheilijalla on myös kirjoija aiheesta) mitä kaikkea hyvää juostessa tapahtuu. Saapa nähdä pääseekö juoksemalla myös pahaa mieltä karkuun. Kokeilen ainakin, on se ennenkin toiminut.
Kantele on juoksua vanhempi harrastus, niin aktiivi- kuin unohdusvuosinakin mitattuna. Aktiiviharrastaja olin jotakuinkin 1986-1997, sittemmin olen soittanut lähinnä häissä ja hautajaisissa. Taidon kadottaminen on viimeaikoina ruvennut ärsyttämään ja vielä kun kaikenmaailman Esat ja Katrit meinaavat buukata minut soittamaan ties minne, on viimeistään nyt aika aloittaa uudelleen. Kuvan kantele on oman kanteleeni sisko tai kenties veli (kuva lainattu Kanteleliiton sivuilta, valmistajana vaatimattomasti maailman paras kanteleentekijä Hannu Koistinen, joko tässä olisi puffia kylliksi). Kyllä, nykymaailmassa kanteleessa on usein 38 kieltä eikä niitä oikeasti valmisteta hauen leukaluusta. Ja sillä voi soittaa muutakin kuin kansanlauluja.
Sainpa monta linkkiä tähän juttuun. Ohhoh ja heihei.
Kerran oli sellainen talo, joka oli ulkoa melko nätti, mitä nyt nurkat ja ikkunanpuitteet hieman repsottivat. Talossa asui monen monta ihmistä, toiset oikeinkin onnellisia, toisten elämässä oli toki parantamisenkin varaa, joidenkin kuulumisista ei ollut kukaan kuullut aikoihin.
Vaan talossapa oli ongelma, joka ei heti päällepäin näkynyt. Katto oli heikossa kunnossa, paikoin peräti läpimätä. Talon asukeista valittiin aina jotkut onnekkaat pitämään kattoa ylhäällä, etteivät ohikulkijat huomaisi katon huonoa tilaa. Nuo muutamat valitut ponnisteliva kaikin voimin pitääkseen talon kasassa. Vaan eivät ihmisen voimat loputtomiin riitä ja niinpä he yksi kerrallaan lyhistyivät taakan alla. Eipä hätä ollut tietenkään minkään näköinen, aina talon asukeista löytyi uusi hyväuskoinen katonkannattelija.
Eräänä päivänä hyväuskoiset asukit loppuivat. Sen pituinen se.
Miksi ensin on hirmuisen hienoja kevätpäiviä ja sitten tulee tällainen räntäkaaos? Aurinko kävi herättelemässä parvekevimmani ja sitten häipyi jättäen minut parvekkeelle mittanauhoineni loskan keskelle. Olin päättänyt, että tänä viikonloppuna teen parvekesuunnitelman. Niinpä eilen sormet kohmeessa ja tohvelit märkinä mittailin parvekkeen mittasuhteita. Kun aloin piirtää pohjakuvaa, ymmärsin, etten vaakatasoon satavan rännän keskellä ollut mitannut likimainkaan kaikkia tärkeitä kohtia. Eihän siitä sumpailusta mitään tullut, suunnitelma jäi tekemättä. Haluaisin saada parvekeajatukseni paperille nyt, en kuukauden päästä. Sisustaminen (tai parvekkeen tapauksessa kenties ulkoistaminen?) rentouttaa mieltä, kun kaikki muu menee päin ties mitä.
Korviketoimena sisustukselle soitin tänään kanteletta ruotsalaisille kyläilijöilleni. Soittaminen on niin kovin mukavaa, mutta kun soittopelin ottaa esille kerran puolessa vuodessa, sattuu aina sormiin älypaljon. Jokainen sormenpää on nyt niin kipeä, että kirjoittaminen sattuu. Lupaan harjoitella useammin. Ehkä tämän päätöksen julkistaminen tällä tavalla saa minut pitämään sen.
Vaan koska minulla ei tänään ollut alunperinkään juuri minkäänlaista asiaa, lopetan tähän. Susanna ja Lotta tahtovat sushia - taasko pitää leikkiä aikuista ja syödä outoja asioita. Pah. Palaan asiaan, kun olen virkeämmällä tuulella. Heihei.
Joskus loistavia ajatuksia joutuu odottamaan hetken jos toisenkin. Eteisen ja makuuhuoneen värimaailmat ilmoittautuivat jotakuinkin kuukausi muuton jälkeen, mutta olohuoneen syvin olemus ei millään halunnut tulla esiin. Edellisen asukkaan beiget boordit tuijottivat masentavina seinältä ja ilkkuivat epätoivoiselle sisustajalle kuukausitolkulla. Kerran jo päätin, että huoneesta tulee vaaleanvihreä. Se tuntui hätäratkaisulta, mutta toki tyhjää paremmalta. Vaan ei vaaleanvihreä käy tummaan turkoosiin ja punaiseen, asunnosta tulisi repaleinen eikä laisinkaan kokonaisuus. Tänään, huonoista päivistä ehkä huonoimpana koin valaistumisen: Seinä on oleva pinkki, ei tyttömäisen vaaleanpunainen, vaan niin pinkki kuin kaupasta löytyy. Näin kävi, huoneen persoona on löytynyt. Myös ikuinen olohuoneen värityskirous on nostettu yltäni - aiemmissakin asunnoissani juuri olohuoneen sielun etsiminen on tuottanut eniten tuskaa.
Pinkki jo sinänsä on hauskaa. Erityisen hauska oli myös nuori nainen, jolta maalin ostin. Kertoi kokevansa pakottavaa tarvetta olla myymättä ihmisille kaikenmaailman beigejä ja eri kerman sävyjä. Kerroin petroolinturkoosista makuuhuoneestani, hänellä on samanvärinen eteinen. Luonnollisesti jaoin myös riemutarinan verhojen löytymisestä ja hän pyysi lupaa matkia minua. Ei haitanne, jos minulla ja Arabian Teesin myyjällä on samanlaiset verhot. Mukavaa oli muistaa ja huomata, että maailma on mukavia ihmisiä täynnä, jos nyt joukkoon jokunen epäkypsempikin yksilö mahtuu. En meinannut malttaa lähteä kaupasta pois.
Lisäksi sain tänään kukkia. Itseltäni. Suuri tarve ympäröidä itseni viherkasveilla on viime aikoina ottanut minut valtaansa. Mutta tämä ei liene erityisen paha asia. Nyt menen istuttamaan uusia tuttavuuksiani.
Ai maailma, toisinaan sitä yllättyy niin hirmuisen positiivisesti. Kerroin jo, että olen saanut verhot. Verhotangon olin ostanut jo kauan sitten, mutta kun en omista poraa, on se toistaiseksi odottanut seinälle pääsyä olohuoneen nurkassa. Kun täydelliset verhot löytyivät, tuli yhtäkkiä kiire löytää porausapua. Asiasta oli alustavasti jutusteltu Lindan kanssa, Vepsis kun omaa poran. Kävi ilmi, ettei tämä ilta kuitenkaan käy ja arvelin, että kaipa jotenkin selviän vielä tästä viikonlopusta ilman verhoja. Vaan kuinkas sitten kävikään! Vepsis soitti juuri, että on kanniskellut poraa pitkin kaupunkia ja sopisiko mitenkään, että illemmalla tulisi auttamaan pulaan jäänyttä verhonasentajaa. Ruuvejakin kuulema on. Voi että miten ystävällistä, iloiseksi tulin siitä.
Ikävät ihmiset puolestaan vihastuttavat minua. Tiistai oli töissä jotakuinkin epätoivoinen päivä. Päivän kruunasi kansalaispuhelu joltakulta erityisen sekopäiseltä mieheltä joka oli huolissaan siitä, että demarit ovat säätäneet Suomen lait siten, että äiti aina voittaa huoltajuuskiistat vaikka heidänkin Elina kyllä tykkää isästä. Ja Halonenkin on huono presidentti, "harppu antoi itselleen palkankorotuksenkin". Lisäksi hän tenttasi sotahistorian tuntemustani, tiedänpä nyt, että Suomen kenttätykistön on kehittänyt joku Nenonen, Itä-Suomesta kuulemma kotoisin. Päätin puhelun siinä vaiheessa, kun soittaja tiedusteli mielipidettäni siihen, jos hän ajaisi bensarekalla Järvenpään puistobluesissa ihmisten päälle ja ampuisi konekiväärillä kaikki, jotka yrittäisivät pelastaa alle jääneitä tai sammuttaa tulipaloa. Että näin, muuta en oikein osaa sanoa.
Eilinen oli elämäni turhin päivä, siitä ei ole mitään kerrottavaa. Mutta tämä päivä on ollut parempi ja aurinkokin on tänään ollut niin punainen, että sielua lämmittää. Ja talojen katoilta roikkuu suunnattomia jääpuikkoja (ja koska olen ylpeä siitä, että osaan laittaa tuohon jääpuikkokuvan, niin teen niin). Sehän tarkoittaa sitä, että ihan justiin on kevät! Hih, ja sitten pääsee viimeinkin parvekkeen kimppuun. Tänä vuonna ei tarvitse kanavoida parveketuskaansa muiden parvekkeisiin. (Kiitos Katri, että sain lainata sinun partsia viime vuonna :)) Mutta tulossa on siis jälleen yhdet parvekkeenlaittotalkoot: shoppailua, asentelua, ruokaa ja sopivissa määrin olutta. Oh, en malta odottaa!
Elämässä pitäisi olla enemmän hyviä päiviä. Huonot päivät ovat ihan tyhmiä.
Puhun taas ruoasta. Mutta minkäs teet. Edellisen kirjailuni jälkipyykissä ehdimme jo suunnitella Katrin (hyvä ruoka on yksi monista ikuisesti keskeneräisistä projekteistamme) kanssa seuraavaa ruokakokeilua ja tulimme siihen tulokseen, ettei ole syytä aikailla.
Nyt se on siis tehty. Olen syönyt sushia. Kaikenmaailman asioita sitä pitääkin aikuisena suuhunsa pistää. Sushissa ei sinänsä ole mitään ihmeellistä. Eipä niin, jos syö kalaa. Oma suhteeni kalaan on vähintäänkin haastellinen. Periaatteessa en yleensä koske raakaan kalaan, ehkä kalan lihaan vielä, mutta en ainakaan nahkaan. Kaloissa, kuten käärmeissäkin, on vaan jotain sellaista, että kokonaisina en niitä oikein kestä katsella, kalatiskin ohi käveleminen puistattaa minua. (tämän olisi ehkä voinut mainita niitä omia outouksiaan luetellessa...) Kotona ei siis voi kalaa juurikaan syödä, ellei joku tule kylään sitä minulle laittamaan. Kypsänä kala on vähemmän pelottavaa, ei useinkaan varsinaisesti pahaa, jos nyt ei välttämättä kuulu lempimakuihinikaan. Mutta että raakaa kalaa. Huh. Vaan selvisin siitäkin hengissä. En nyt vallan hullaantunut, mutta saatan kokeilla toistekin. Kai sitten olen aikuinen, kun en juossut ravintolasta kiljuen ulos, vaan reippaasti maistelin vaikka osa näyttikin epäilyttävältä. Olen urheuspisteeni ansainnut!
Lisäksi mainitsemisen arvoista tässä päivässä on ehdottomasti se, että löysin verhot makuuhuoneeseen! Tämä on sikäli suuri uutinen, että taannoin olin vakavassa kriisissä verhoihin liittyen: Valitsin makuuhuoneen värityksen eräiden verhojen mukaan. Ostin seinämaalin, ja menin ostamaan verhoja. Kävi ilmi, että kyseisiä verhoja ei olekaan, olin erheyksissäni ihastellut täysin hyödytöntä paneeliverhoa. Eli olin onneton turkoosin seinän omistaja ilman turkooseja verhoja. Sattuma johdatti minut tänään taas epätoivoissani verhohyllylle ja kas, siinähän ne olivatkin, verhot, joita olin etsinyt kaksi kuukautta. Enää täytyy ratkaista se ongelma, että himoitsemani päiväpeitto maksaa 245€.
Nämä verhot ovat sikäli olennaiset, että niiden löytyminen tarkoittaa tupaantuliaisaikataulussa edistymistä. Toukokouun alkupuoli alkaa vaikuttaa mahdolliselta. Enää olohuone ja muutama "pikku" yksityiskohta, niin juhlat ovat ovella.
Ihanaa, kun saa selittää sydämensä kyllyydestä turhanpäiväisyyksiä, eikä kukaan käske olemaan hiljaa.
En ollut ennen syönyt etanoita, jostain syystä oli jäänyt kokeilematta. Mutta eilen päätettiin Katrin kanssa, että on aika olla aikuinen ja kokeilla. Ja kun kumpikin oli ensikertalainen, ei pelottanut niin paljon. Ei tarvitsisi hävetä, jos kokemus olisi epäonninen. Olivat valkosipulietanoita ne, ja ai että olivatkin hyviä. Toisaalta, mikäpä ei olisi hyvää yrttisessä valkosipulivoissa uidessaan. Maistuu vieläkin valkosipulille suussa. Aijai, namsnams.
Jossain etanoiden, pihvin ja valkosuklaakakun (tai gin&tonicin, viinin ja amareton, ihan miten sen ottaa) välillä tuli puheeksi kuukausipalkka. Miten kivaa on, kun saa säännöllisesti tietyn summan rahaa. Ei se summa niin järin suuri ole, mutta onpa kuitenkin enemmän kuin opintotuki. Tai no, rehellisyyden nimissä on toki muistettava, että enhän minä ole opintotuella elänyt enää vuosiin, mutta sanotaan vaikka asumistuki. Voi ostaa asioita, kun on kuukausipalkka. Hämmentävää. Toiset närkästyivät, kun presidenttiehdokkaat eivät jossain tentissä tienneet paljonko maitolitra maksaa. "Eikö tasavallan presidentti juo maitoa?" En minäkään tiedä, minkä hintaista on se juusto jota syön. Maidon hinnan tiedän vain siksi, että sen tietämättömyydestä tehtiin televisiossa synti. Olen sen vartavasten tarkistanut kaupassa. Mutta kyllä siihen pari kuukautta meni, ennen kuin ymmärsin, että oikeasti voin ostaa sitä mistä pidän, ainoa ostokriteeri ei enää olekaan mahdollisimman halpa hinta. Kaupan täti katsoi oudosti, kun sain riemunkiljuntakohtauksen juustohyllyllä: "Voin ostaa sitä hyvää juustoa, mitä ennen on saanut vain äidin luona! Ei ole pakko ottaa halvinta pahaa edamia!". Yksinkertaista, mutta se oivallus teki minut onnelliseksi. Siihen juustoon kiteytyy kuukausipalkan sielu. Jostain syystä oman asunnon ostaminen ja järjettömän kokoinen asuntolaina eivät vielä riittävästi avanneet tätä säännölliset tulot -ajatusta... Juusto on konkreettista.
Mutta takaisin niihin etanoihin. Ovela kokki oli paistanut ne niin taidokkaasti ja kastiketta oli niin valtavan paljon, etteivät ne yhtään näyttäneet iljettäviltä. Se oli kiltisti tehty. Ja pihvikin oli taivaallista. Sen nimi oli lady steak. Kai siksi, että annokseen kuului paljon salaattia. Jätimme Katrin kanssa syömättä ne salaatit. Eihän muuten olisi jäänyt tilaa jälkkärille. Kun on kuukausipalkka, voi joskus käydä syömässä älykalliissa ravintolassa, juoda jatkoilla kahdeksan euron caipirinhoja ja keskustella ajasta ennen kuukausipalkkaa. Ja huomata, kuinka pinnalliselta kuulostaa.
Sairas ihminen on houkutuksille heikko, kuukauden flunssan kourissa riutunut sitäkin heikompi. Jo kuukausia mm. Arto on minua on painostanut oman blogin hankintaan (toki houkuttelijoita on ollut muitakin, mutta mainittakoon nyt vain kaikkein voimakkain painostus). Luovutan, tässä tämä nyt on.
Kaipa minäkin haluan julkisesti listata outoja piirteitäni. Trendikästä on ymmärtääkseni kertoa viisi outoutta. Täytyy siis karsia osa pois.
1. Koputan puuta, olen siis taikauskoinen. Kolmesti koputtamalla voi estää pahoja asioita tapahtumasta. Esimerkki: Antero Mertaranta selostaa Suomen jääkiekkopeliä ja menee hulluuksissaan sanomaan, että "nyt leijonien peli kulkee". Kotisohvallani minä koputan puuta. Tai en puuta, vaan oikealla kädelläni oikeaa reittäni. Erikoistilanteissa koputettavaksi käy myös vasen reisi tai vaikkapa pöytä. Ja jos oikeassa kädessä on esimerkiksi tuoppi, voi tarvittaessa koputtaa myös vasemmalla kädellä. Mutta koputuksia on aina oltava kolme. Jos vahingossa koputtaa useamman kerran, on korjauskoputettava kunnes koputuksia on yhteensä pariton määrä kolmen koputuksen sarjoja. Että näin. Ja silti jäi olympiakulta voittamatta.
2. Keräilen asioita. Olen hamsteri. Luopuminen (niin ihmisistä kuin esineistäkin) on minulle erityisen vaikeaa. Tästä syystä minulla on aika paljon tavaraa. Omistan mm. yli 600 oluttölkin kokoelman. En tee kokoelmalla mitään (sekö vasta surullista olisi, jos se olisi esillä kodissani!), se on vintillä pahvilaatikoissa, olen muuttanut sen Joensuusta Tampereen kautta Helsinkiin jne. Mutta ei sitä voi poiskaan heittää. Eihän sitä koskaan tiedä. Puolustuksekseni uskallan tosin väittää, että tämä piirre on perinnöllinen. Kiitos vielä kerran muuttoavusta Eetu, Jussi, Juha, Kaija, Katri, Linda, Esa, Juhani, Lauri, Vepsis, Anna & Arto. Lupaan, etten muuta hetikohta uudestaan.
3. Rakastan fonetiikkaa. Viimeaikoina aktiivinen harrastus on jäänyt vähemmälle, mutta silti. Sydämeni halajaa aina ja ikuisesti erityisesti englannin fonetiikan pariin. Mainittakoon vielä, että toisinaan englantia kuunnellessani ajattelen puheen foneettisin merkein. En varsinaisesti arvostele kenenkään puhetta, katselen vain, miltä se näyttää foneettisesti.
4. Viimeisen suupalan on oltava täydellinen syödessä. Tämä edellyttää suunnitelmallisuutta syömisen edetessä. Jos lautasella on pihviin nähden liikaa perunaa, on säännösteltävä pihviä, jotta viimeinen makukokemus olisi tasapainoinen. Leipiä syötäessä on pidettävä tarkkaan mielessä, kumpaan päähän viipaletta tuli laittaneeksi enemmän juustoa, jotta ei aloita väärästä päästä. Pahinta on se, jos vahingossa syö ruispalan "kansiosan" ensin. Tämä outous aiheuttaa hankalia tilanteita erityisesti julkisesti syötäessä: on kriisin paikka, jos esimerkiksi hillomunkista heti osuu hillokohtaan. Ilokseni havaitsin, että myös Sohvi kuuluu tähän ihmisjoukkoon. On kivempaa olla outo yhdessä.
5. Mankeloin lakanani. Ennen olin vielä oudompi: minulla ei ollut mankelia, siispä silitin lakanat. En lainkaan pidä ryttyisistä vuodevaatteista. Kauan, kauan sitten Voitto kotiin! -klassikkovisassa oli kysymys "Mitä täydellinen vaimo tekee?" Lakanoiden silittäminen/mankelointi ei ollut viiden suosituimman vastauksen joukossa. Mm. alushousujen silittäminen (jota en harrasta) puolestaan pääsi listalle. Olin pettynyt, jopa lannistettu. Mankelit kunniaan!
Nämä viisi tällä kertaa. Kerron joskus toiste lisää. Heihei.
